IRC-Galleria

en kyllä taas tiedä mistään mitään. Tuntuu että alkaa mieli taas sekoamaan liikaa ajatuksista. Olen taas väliaikaisesti hukannut sen näkökulman, josta näin kokonaisuuden. Takerrun vain ihmisten heikkouksiin ja typeryyteen miettien sitä, että ovatko ne vain piirteitä minusta itsestäni, jotka näen niin voimakkaasti muissa. Ihminen kun pitää muita ihmisiä niin useasti peilinään. Tukahdutan tunteeni ja ajatukseni korvaten ne kuuntelemalla cmx:ää ja keskittymällä A.W. Yrjänän runouteen. Loppujenlopuksi tajuan että ne samat tunteet ovat sieläkin, tai ainakin tulkitsen ne niin. Ja taas huomaan peilaavani tunteitani jostakin toisesta, jos en ihmisistä niin sitten runoudesta ja musiikista. Ehkä se on vain tämä syksy, joka tuo minun melankolisen persoonani esiin. Ehkä minulle tekisi hyvää olla hetken vain ja ainoastaan itseni kanssa, kaukana mistään muusta. Nykyisessä elämäntilanteessani siviilipalveluksen takia se vain on vaikeaa. En vain tiedä että sotkeeko yhteiskunta minäkuvaani, vai minäkuvani kuvaani yhteiskunnasta, vai sekäettä. Mutta sen tiedän, että jonkun koen nyt tässä olevan huonisti. En tosin aina, sillä välillä hahmotan kaiken selvästi ja ymmärrän kaiken syyn ja seurauksen. Välillä en ymmärrä yhtään mistään mitään, ja olen vain hämilläni kun miessäni harhailevat satunnaiset ajatukset ja tunnesekamelska jyrää minut alleen. Ehkäpä tämä tästä... ajallaan... joskus sitten. Sitten kun olen lopullisesti löytänyt sen mitä etsin. Vaan kun muistaisi aina mitä edes etsii. Sen ainakin tiedän, että hirveästi yritän löytää kaltaisiani ihmisiä, todistaakseni itselleni etten ole täysin yksin itseni ja ajatusteni sekä tunteitteni kanssa. Johtuukohan se sitten siitä, että alintajuntaisesti kaipaan jonkinlaista tukea, jonkinlaista tunnetta siitä että saan empatiaa. Sinäänsä se tuntuu mielestäni jotenkin heikkoudelta, enkä edes tajua miksi. Mutta sitten taas se tuntuu täysin ihmimilliseltä piirteeltä, sillä tiedän että jokainen ihminen enemmän tai vähemmän tekee samaa, toiset tiedostavat sen, toiset eivät