IRC-Galleria

http://www.hs.fi/juttusarja/oksanen/artikkeli/Ukrainan+pornolaki/1135248991468

http://www.hs.fi/ulkomaat/artikkeli/Holokaustisarjakuvasta+syyte+arabijärjestölle+Hollannissa/1135249005375

antaisitten jo olla!

http://www.sexhax.com/peeing.html
http://www.sexhax.com/fempee.html

KUIN ELÄMÄ ITSE


Elämä kysyi minulta
osaanko rakastaa.
Minä vastasin kyllä,
sillä olenhan onnellinen.

Mitä muuta voi rakkaus olla
kuin täyteyttä elämän:
kuin ylitse pursuva riemu
ja voima,
joka vaatii kuin jokaisen hetken
itseään todistamaan!

Hyvä niin!
sanoi Elämä.
Ota tiesi ja käy,
mene minne halajat!
Mene ja rakasta,
ja ole onnellinen!

Hän, itse elämä,
oli joka hetki luonani
ja seurasi kaikkia teitäni.

Miten ihanasti jalkani nousivatkaan!
miten kevyt oli ilma,
miten kaunis oli maa!

Minä rakastin elämää!

"Hyvä ystävä,
ei niin, eteenpäin ei mennä!
Olet houkka, olet harmi,
olet mielten vaiva!
Elät niinkuin taivaassa olisit jo,
tai niinkuin rikas,
jolla yltäkyllin
suvun perinnön lahjoista
sattumalta on ansiot saanut!
Ei niin,
ei siten oikeutta elää kellään!
Olet houkka, olet harmi,
olet mielten vaiva!
Monet tyhjiksi itsensä luonasi tuntee.
Sitä paitsi
oman onnesi orjaksi saatat tulla!

Niin tulinkin.
Oli onni tuo
ihmisen onnea vain.
Vain pyyteen muoto.
Ja rakkaus elämään
vain petosta mielen,
se riemua oli,
omakohtaista intoa olemisen,
minän tuntoa, rajoittavaa.

Tuli onneni taakaksi tunnolleni.


Siitä irti,
tuiki puhtaaksi tahdoin tulla.
Siksi rukoilin:
Sinä Jumala, Elämän Herra ja Luoja,
Sinä tiedät, minä en tiedä!
Siksi tietoja anna ja viisautta,
minä että en lankeisi turhuuteen,
tähän maailman harhaan ja pahuuteen!
Muo tielläni ohjaa ja opasta,
minä että ymmärtäisin
mitä rakkaus on
ja mitä onni on;
tämä Sinulta saamani ihmelahja!
Jos onneni on
veren perintö vain
ja rakkaus riemua aineellista,
niin rujoksi tee minun ruumiini
pyyteellinen,
ja kauhulla kasvoni peitä!
Sinun luonasi, Herra,
Sinun orjasi tahdon olla!
Tämän pyyteeni, pyyteistä suurimman
Sinun käteesi annan!

Hän kuuli
ja täytti toiveeni,
teki rujoksi ruumiini, synkistyi,
katosi onneni, rakkauteni.
Tulin tyhjäksi,
niinkuin tyhjyys on.
Olin, elin, en tiennyt miksi.

Sinä Herra,
joka kaiken aina tiedät, tiesit varmaan
miten käy!
Sinun täytyi tietää,
mitä tiennyt en itse silloin.
Minä tiennyt en
mitä tyhjyys on,
siksi rukoilin pyyteettömyyttä.

Nyt tiedän sen,
ja tiedän, että
et armoa tuntenut.
Et tuntenut rakkautta ihmisen,
et sääliä, lämpöä, lohdutusta.
Vain toiveeni täytit, ja kylmänä katselit seuraamusta.
Itse rakensin, nousin ja taistelin,
vähin erin tyhjästä ylös nousin
ja jälleen - rakastin.

Nyt tiedän sen,
nyt tiedän ettei ole Vapahtajaa,
ei armoa Herran!
Vain kärsimys on,
tuo pyyteen puhtaaksi jalostaja,
ja tuska,
tuo säälin hersyvä herättäjä,
joka taistelun synnyttää.
Vain heikkoja Herra vapahtaa,
ja lapsia armo lohduttaa.
Ei heitä varten kärsimystä,
ei tosi tuskaa ole luotu.
On aikansa luonnossa lapsillekin
ja aikansa aikuisiksi tulla.
Vain taistelu
tuskan ja kärsimyksen
matalammasta alhosta nostaa voi.
Sillä sääli on voima,
sääli on valta,
joka tyhjyydestäkin saattaa nousta
syytöntä puolustamaan.

Niin nousin,
en itseni tähden -
tai
kenties kävi sääliksi itsenikin.
Kävi sääliksi kaikki,
jotka syyttömistä syistä
tämän aineen verkkoihin paulottuna
tuhatjuonien sekaisiin solmioihin
vastauksia eivät saaneet.

Jääkylminä tuijotti Jumalan silmät.
Ne tuijotti maasta ja taivahista,
ne tuijotti ajasta, ajattomista.
Ei viisaus, tiede, ei Valitutkaan
Hänen silmiinsä eloa saaneet.

Miten jäätävän kylmä
oli kaikkeuden silmä.

Olin tyhjäksi tullut
tunteettomaksi.
Olin tappanut onneni, rakkauteni.
Olin tunteeton itselle, pyyteilleni,
siten tunteeton myös iki-hengelleni.
Olin elävä, mutta kuin kuollut:
Jumalan kaltainen.

Niin - Jumalan kaltainen!

Kysyi kuolema minulta
osaanko rakastaa.
Minä vastasin kyllä,
sillä olenhan ollut onnellinen
ja väsynyt, onneton!
Olen ollut tunteita täynnä
ja tunteita vailla:
olen ollut kuin Elämä itse:
sitä tänään ja toista jo huomenna,
mutta aina noussut uudestaan.

Ei kysy aurinko miksi se nousee,
ei kysy maa miksi se kiertää,
ei kysy kukkaset miksi ne kukkii,
mutta ne henkivät elämää.
Jumal- lausetta lausumatonta
ne mykkinä ilmentää.

Niin minä myös oman paikkani täytän,
oli siihen syy tai ei!
Niin myös minä tyhjyyttä vastaan
oman rakkauden tein!
Ja tiedän:
ei mua Jumalat auta
ellen itse auttaa voi!
Ei sfinksin kylmä katse
voi nälkäistä ravita;
ei usko autuudessaan
voi ketään pelastaa
jos haave paremmasta
kädet ristissä odottaa.

Minä rakastan!

Niin,
minä rakastan elämää,
ja siksi myönnän kaiken
mikä elämää synnyttää!
Oli hyvä tai paha,
oli ruma tai kaunis,
ne on muotoja jumalan.
Vain ihminen, itsensä puolustaja
on syyllinen häviöön.
Hän hyvää etsii,
siten pahaa luo.
Hän kauniin himossa
myrkyn juo.
Mutta silloinkin hänen tyhmyyttään
vain ihminen saattaa ymmärtää.

poika kulkee veitsenterää
tyhjä ilme kasvoillaan
hän kantaa miehen taakkaa
väsynyttä typerää
tyttö huutaa perään
vaan kuka naisen puhetta kuuntelisi
pilvet vyötää peittää jättää
pienen huoneen hämärään

minä muistan kuvat
minä muistan sanat
minä muistan kun yössä suudeltiin
ja muistan kaikki pisteet, äänet
minä muistan suuren pienuuteni

chorus:

ja katson suoraan aurinkoon
se pimeydessä hehkuu
ja tunteet jäätyneinä
katson kuiluun sisälläni
ei porttia
ei ikkunaa
ei siihen paikkaan kulkua
ei sinne vielä nää
vain eletty on puoli elämää

tyttö kulkee veitsenterää
ilme kasvoilla vaihtuen
taivas niin musta
sydän pysähtynyt melkein
käsin kylmin silmät kiinni
etsii toista viereltään
mikä yössä kimmeltää
ei ole pelkkää unta

minä muistan kuvat
minä muistan sanat
minä muistan kun yössä suudeltiin
ja muistan kaikki pisteet, äänet
minä muistan suuren pienuuteni

chorus x2

Eilen sain kuulla että eräs kaveri, jonka olen tuntenut varmaankin noin 9 vuotta oli tappanut itsensä. Kaikista hulluinta siinä oli se, etten olisi ikinä, en ikimaailmassa osannut kuvitella että hän voisi tehdä jotakin sellaista. Todennäköisesti se oli kumminkin hetken mielenhäiriö, eikä hän sitä sen enempää ollut tai kauempaa ollut suunnitellut.

Noh, tuon kuultuani ajattelin että lähden hieman pyöräilemään, hieman yrittäen siten selkeyttää ajatuksiani sekä koittaa tajuta että miten tuohon koko juttuun nyt suhtautuisi. Ajattelin myös hyödyntää sitä pyöräreissua siten että käyn tuolla hieman kauempana olevassa kaupassa ostamassa ruokaa, sillä se on halvempi kauppa kuin tuo lähikauppa jonka valikoimakin on kirjaimellisesti onneton.

Siinä matkalla oli sitten sellainen aika jyrkkä alamäki jota pyöräilin. Siinä alamäessä oli pyöräilemässä myös sellainen noin 4-5 vuotias pikkutyttö. Oli todennäköisesti juuri vähänaikaa sitten saanut apupyörät pyörästään pois. Kun huomaan tytön niin hiljennän vauhtiani. Tämä tyttö kumminkin huomaa että hänen takaansa on tulossa joku, sekä kääntyy katsomaan taakseen. Samalla kun hän katsoo taakseen hän menettää jotenkin pyörän liikeradan hallinnan. Kaartaa eka vasemmalle, sitten hän koittaa korjata sitä oikealle, mutta tekee jotenkin liian nopean käännöksen (sekä tie oli asfalttia jossa oli hieman hiekkaa sekä irtokiviä päällä) sekä kaatuu todella pahan näköisesti. Pysähdyn siihen hänen viereensä. Tytön toisesta jalasta, toisesta käsivarresta/kämmenestä sekä poskesta ja leuasta on iho hyvinkin pahasti rikki sekä asfaltti-ihottumalla. Tämä tyttö itkee ihan helkkarin kovaa maassa pyörä päällään. Nostan pyörän hänen päältäänsä pois, ojennan käden sekä kysyn että sattuiko pahasti ja pystytkö kävelemään. Tyttö ei vastaa mitään, vaan nostaa itsensä jaloilleen, jolloin tajuan että hän ainakin onneksi pysyy pystyssä ja kävelemään kykenee. Kysyn että missä hän asuu, sekä että onko hänen koti kaukana? Siihenkään tyttö ei vastaa mitään vaan itkee vain todella kovaa. Hän kumminkin osottaa sormellaan jonnekkin epämääräiseen suuntaan. Sanon hänelle että voin taluttaa hänen pyöränsä ja auttaa hänet kotiin, sekä ettei tässä ole mitään suurta hätää. Talutan oman pyöräni, sekä otan tämän tytön pyörän kainalooni, sillä se on niin pienikokoinen että saan kannettua sen hyvin kainalaossa. Tyttö lähtee käveleen, vieläkään mitään sanomatta sekä itikien naama kyyneielistä ihan märkänä, sekä osoittelee välillä sormellaan jonnekkin satunnaiseen suuntaan. Koitan lohduttaa tyttöä puhumalla lempeästi hänelle ettei ole mitään hätää, että pian olet kotona ja sitten kaikki on ihan hyvin.
Tytön koti oli siinä parin-kolmen korttelin päässä. Kun sitten vihdoin saavuttiin tämän pihaan, niin siellä oli pihassa hänen äitinsä rööki suussa ja viinapullo kädessä.
Hänen äitinsä ei aluksi edes noteeraa tytärtään mitenkään vaan kiittittää heti ensimmäisenä huomionsa minuun. Hän tulee luokseni ja alkaa agressiivisesti kyselemään että mitä mitä teen siellä sekä että miksi olen hänen tyttärensä seurassa. Kerron mitä tapahtu, sekä sanon pelästyneen suuresti sekä auttaneeni häntä selviytymään kotiin. Sitten tämä äiti alkaa huitomaan minua sekä huutamaan minulle että "HUS POIS TÄÄLTÄ! EI TÄMÄ KUULU SINULLE OLLENLAAN! MENE TIEHESI SIITÄ!" Menen ihan hämillenni ja vastaan siihen vain vain että anteeksi nyt hirveästi että halusin vain auttaa sekä hyppään pyöräni kyytiin ja lähden hiljakseen ajelemaan siitä pois. Vasta siinä vaiheessa tämä äiti ottaa ensimmäisen kontaktinsa itkevään tyttäreensä alkaen huutaan hänelle kiroillen "KATSO NYT MITÄ TEIT! VAATTEET IHAN RIKKI JA VERESSÄ! KATSO NYT MIKÄ SOTKU!" sekä repii tytärtään samalla sisälle, ja tämä tyttö vain huutaa kovempaa ja kovempaa.

Tuosta tytöstä ei ainakaan ole kasvamassa hirveän tervettä lasta tuollaisella kohtelulla. Olin myös jotenkin todella herkässä tilassa sen aijemman kuulemani uutisen myötä, niin tuon kokeminen sai jotenkin minun tunteet ihan helvetin solmuun hetkeksi. Tuli sellainen tunneryöppy jota vain en sillähetkellä kyennyt mitenkään käsittelemään. Se miten se äiti kohteli minua ja lastaan tuntui jotenkin niin epätodelliselta. Jotenkin se koko energia joka siitä äitistä kumpusi, oli jotenkin niin pelkkää vihaa ja ahdistusta. Minua säälitti se tyttö. Aloin itkemään ja mietin että minun on ihan pakko ilmoittaa tuollaisesta käytöksestä sosiaaliviranomaisille. En tosin sitten tehnyt sitä, sillä kun olin päässyt kotiin niin olin vielä jotenkin niin tunnetilalukossa etten minä voinut oikein tehdä mitään, ja nytten jälkeenpäin on jotenkin sellainen olo ettei se pakosti mitään auttaisi, tai jotenkin vain koen sen... turhana...

Noh, purin sitten senkin tunnelukon pyöräilemällä sellaisen melkein 30km lenkin. Jäi eilisestä päivästä kyllä jotenkin niin outo olo itselleen, etten ehkä ihan täysin vieläkään pysty käsittään niitä tunnetiloja mitä koin

Mutta elämä menee eteenpäin, ja tänään pitää keskittyä tähän päivään.

Rauhaa ja rakkautta kaikille, sekä R.I.P rakas ystäväni

tunnen oloni hyvin yksinäiseksi ja minun on taas vaikea nukkua...

musta tuntuu nyt siltä, etten oikein tiedä että miltä musta tuntuu