IRC-Galleria

Tänään taas muistin että miksi elän, ja mikä tämän kaiken tarkoitus noin suurinpiirtein on. Eipä voi sanoa kuin että kyllä maailma on hassu paikka :)

Älä sano vihaavasi, jos oikeasti rakastat. Älä sano olevasi ystävä, jos et ole tosissasi. Älä sano "ihan sama" jos asialla on sinulle jotakin merkitystä. Älä lupaa, jos et pysty pitämään. Älä sano rakastavasi, jos et sitä tarkoita. Älä puhu, jos et tarkoita sanomaasi. Älä huuda, jos et tarkoita mitään pahaa. Älä valehtele, jos voit kertoa totuuden. Älä unohda vaikka sinuun sattuisi. Älä katso vain asioiden huonoja puolia, kun ne hyvät on parempia. Älä vihaa, jos voit rakastaa. Älä unohda, jos voit muistaa. Älä satuta, jos et tarkoita pahaa.

http://www.iltasanomat.fi/hyvaolo/suhteet.asp?id=2036122

helvetti jos se olisikin noin helppoa :D

Mikä tätä yhteiskuntaa vaivaa, kun patoutuneet tunteet tuntuu olevan tietynlainen ihanne sekä voimavara jolla ihmiset toimivat?

Kun kuu saa paikkansa taivaalla, katseeni olkoot tuolloin keskipiste kaikelle, katse joka ei näe paholaista, katse joka ei hetkenaikaa välitä, katse joka päästää sieluni vapaaksi, henki joka tulee luoksesi. Suljettujen silmien takana todellinen taso, todellinen maailma, joka on meidä maailmamme. Hymysi elää siellä, ruumiisi elää sielä alastomana kuin pikkulapsi, sielusi purkaa rakkautta toteuttaen tahtoaan. Siellä elämme yhdessä vailla materiaa, siellä elämme luojan voimalla ollen osa pyhää henkeä. Nautinto virtaa isona jokena galaksien väleistä kutsuen meitä uimaan, houkutellen meitä sukeltamaan syvälle, näyttämään mitä maailmankaikkeus voi antaa, kunhan vain haluaa rakastaa. Painan sinut lujaa itseäni vasten, hymyni leviää kaikkeuteen, huudan intohimoa, jotta kaikki kuulisi, jotta kaikki tietäisi. Kuut, auringot, tähdet ja plannetat, kaikki välittäisivät sanomani, tämä on se pyhä henki josta puhutaan, tämä on se mistä me elämme, leipämme ja kalamme. Sinä sait minut avaamaan portin, minä tahdon viedä sinut mukanani sen tuolle puolelle. Siellä olemme yhtä, siellä olemme vain rakkaus, hyvä energia, jolla parannetaan sairaita, siirretään vuoria, tehdään ihmeitä. Seuraan jokaista elettäsi ihaillen, seuraan jokaista ajatustasi rakastaen ja painuen yhä syvemmälle sisääsi sielusi syövereihin. Syvä kosketus, todellinen nautinto. Mitä parempaa luoja voisikaan meille tarjota, mitä parempaa me voisimmekaan luojalle antaa? Olkoot ikuisuus todistamassa, tämä ei kuole!

Määränpäänään aika joka kulkea, joka näyttäisi tämän, jonka illuusion varaan kaikki tehdä. Nyt voimme kulkea, mennä oravanpyörässä, tästä nauttia. Tuloksia antaa, toisia miellyttää. Tästäkö me koostumme, tähänkö pyrimme? Minne häviää ihmisyysden julma kirous, joka estää kulkemasta, ajan pysäyttää. Ei mennyttä ei tulevaa, vain tämä. Mihin mennä ilman viisareita, mihin suunistaa? Onko kaipuu tulevasta, rakkaus menneestä toisessa paikassa, emmekö elä siellä? Jos tapahtumaketju katkeaa, mihin mennä pakoon kuolemaan, joka viikatteineen tekijäänsä rankaisee. Auringonlaskun alla höyryä imien, paikkaa, tilaa, aikaa vaihtaen, kotinsa löytäen aalot rannalla, nuotion tuli lämpönä. Huuto luonnolle, vastaus kaipuuseensa. Tuolla tuulen koti, rakkauden pesä, josta tuulen mukana ajan siemenet lentävät, maahan putoavat kasvattaen ihmisen, tuon paholaisen. Aikaa ja paikkaa jakaa, kärsimystä kylvää. Sadonkorjuun aikaan ihmetellen, mitä otamme, miten tätä käytämme. Enkelit painavineen siipineen maahan putoilevat, siivillään raskas aika, suuri taakka, jota he tuntemattomaan määränpäähän kuljettaa.

Kuka huuliltasi virtaa, kuka vapahtajaa huutaa? Kuka nämä kulissit rakensi, kuka tämän luonnon rikkoisi? Vaan puhuen tätä maailmaa, tuota ei ei monikaan kunnioita. Hullun leiman otsassa, vaan syvemmällä tässä kaikessa. Alku sinisten kukkien, punaisen sienien sanat suuhun laittoi, vaan kertoen liikaa, jota vastaan ei oteta. Temppeli kulissien takana, vaan tuo kielletään, lisää näyttämölle tuodaan. Oli joskus tieto, hyvyyden poika, vaan tuokin puuhun naulittiin, salaisuudet kiellettiin. Pian on koko teatteri valmiiksi rakennettu, näyttelijät palkattu. Vain pimeässä nurkassa kaikki on itsensä, valokeilassa naamioineen. Nyt vain ihmetellen kuinka tuo noin, mistä voima? Sienne se jätetty nurkkaan pilkattavaksi, päälle syljeskelty ilkeilleen katseltu. Ei voima voi olla tuosta, ei valo sinne näytä. Ei tuota voi olla olemassa. Vain väärässä ovat. Metsäretkellään eräs tuon löysi, itselleen otti, muille jakoi. Keltaisineen auroineen hymy naamalla, yrttejen voimalla. Näin alkoi tehtävä, tämä maailma. Lukittuna aavikolle, pakattuna viidakolle, odottaen ammenntajaa, näyttäen maailmaa.