IRC-Galleria

Koitan saada paketin kasaan vähitellen. Meinas karata koko homma käsistä, mutta sit tuli joku ihme herätys taas. Oikeestaan vasta nyt tää on iskeny... meni kuukaus sillee tajuumatta koko juttua, mutta nyt on valitettavasti täytyny alkaa tajuumaan. Mä oon vaan niin idiootti, että menee just joku kuukaus ennenku mitään tajuu...

Tuli kyl taas tänään käytyä niin mielenkiintosia keskusteluja, että huh,huh... ongelma täs on vaan se, että mitä enemmän mä tiedän, sen enemmän muhun sattuu. Mutta en kyllä varmaan osais olla tietämättäkään, oonko sit masokisti vai ihan vaan utelias. Kai se suurin syy on se, että nyt sitä vasta tajuu mitä on menettäny. Tuli vaan itelle ihan tyhmä olo, ku oon aatellu ihan toisin.

Eniten muhun sattuu se, että en ole osannut näyttää/sanoa, mitä mun pään sisällä liikkuu. Ja ylipäätänsä se, että tiedän kyllä, että minähän sen kaiken mokasin. Vasta tossa ihan viime aikoina mä jotenkin tajusin miten tää homma toimii ja olisin ollu onnellinen, jos sen olis voinut katsoa vielä vaikka kuinka pitkälle. Mutta en mä voi ketään mihinkään pakottaa.

Ehkä yksin on ihan hyvä olla... niin ne kaikki mulle väittää. Ja sit on nämä sankarit, jotka on sitä mieltä, että en osaa olla yksin. Osaan kyllä. Ja sit on ne, jotka väittää, että mulle on ihan sama kuka siinä vieressä on. Ei ole. Tiedän kyllä, että en osaa sanoa tai tehdä oikeita asioita liittyen juuri tuohon, mutta aloin oppia... jos sillä nyt mitään väliä enää on.

Hauskaahan tässä on juuri se, että onnistun aina satuttamaan niitä ihmisiä, joista kaikkein eniten välitän.

Mä en halua, että tämä olisi näin, mutta minkäs teet. En voi muuttaa yhtään mitään, vaikka muuttaisin heti, jos näin voisin. Tiedän kenet haluan, mutta niin ei vaan voi olla... ehkä vielä joskus teen kompromissin jonkin toisen ihmisen kanssa, mutta siihen on vielä pitkä matka. Olin vähällä tehdä isoja virheitä, mutta onneksi heräsin. Se ei olisi ollut sen arvoista, eikä oikein ketään kohtaan. En mä vielä pysty yhtään mihinkään. Ensin on vielä itkettävä monta, monta yötä.