Solisti oli vaihdettu, joten lapsi on varmaan juuri syntynyt. Tilalle astui Sándor Jávorkai. Ohjelmassa oli ensin Saint-Saensin kuolemantanssi (tai mikä se nyt onkaan suomeksi). Konserttimestari soitti soolon vakuuttavasti ja kappale oli kaikin tavoin nautittava. Sitten seurasi Saint-Saensin viulukonsertto. Jávorkai soitti kyllä taitavasti, muttei erityisemmin koskettanut. Siinä oli jotain kylmää. Ja kappaleen jälkeen alkaa elämä: solisti ei edes poistu lavalta, vaan nautiskelee aplodeista ja aloittaa sitten ylimääräisen. Se on pitkä ja virtuoosinen kappale. Jossain vaiheessa puhtaus alkaa pettää, ja solisti vaihtaa viuluja konserttimestarin kanssa ja jatkaa loppuun. No hyvä. Tyyppi jää lavalle nauttimaan aplodeista eikä merkkiäkään poistumisesta. Sitten hän alkaa puhua ja pyytää veljeään katsomosta hyppäämään lavalle soittamaan vähän Haydnia. Veli ponkaisee ylös, etsii jostain matkalta lastenkokoisen sellon, ja siinä sitä ollaan soittamassa sisarusten kesken. Nyt voin kyllä kehua että hyvä sellisti veli oli. Sándor vähän sekoili välillä, mutta yhteisesitys oli vaikuttava. Mietin, että ovatkohan mustalaisia.
Väliajan jälkeen Berlioz-n fantastinen sinfonia. Menetteli. Kapellimestari oli ranskalainen Nicolas Krauze. Ja sitten sinfonian jälkeen herra Krauze alkoi pitää puhetta ranskaksi. Kieltä ymmärtämätön yleisö nauroi ensin kohteliaasti, kun ajatteli, että tämän täytyy olla vitsi. Kapellimestari tajusi nopeasti, että nyt sanoma ei mene perille ja kysyi, olisikohan yleisön joukossa joku, joka voisi tulkata. Eräs tyttö nousi ja lähti tulkkaamaan. Puhe oli mitäänsanomaton kiitospuhe. En ole koskaan nähnyt kapellimestarin pitävän sellaista konsertin jälkeen, enkä näe sen pointtia.
No, ehkä tämä kaikki oli kokonaisuudessaankin järkevämpää kuin se, että kaunis Kati olisi kiirehtinyt lavalle suoraan synnytyssängystä.