Ihmisille kävely on itsestäänselvyys,kun sen kerran oppii.Niin oli mullekkin,ennen oli selvää,että jalat meni toisensa eteen, nyt on selvää, et jalat menee toisensa päälle :D
Onneks kukaan tuttu ei viel ole nähny mua portaissa,siihen tarttee kaks hoitajaa,tukivyön,pitkän pinnan ja hyvän huumorintajun.
Eniten pelottaa,milloin jalat tulee kuntoon, menetänkö c- korttini ja milloin saan ajoluvan takaisin..tosin ehkä tärkeämpää,että kuntoudun, ja pää pelittää.
"toimintaterapeutti: -Mikä on saari?
Minttu: - sellainen joka kelluu vedenpäällä.."
Että pää pelittää ;D
Eilen olin tosiaan kotilomilla, piti olla rauhallinen 6h putki koton,mut naapurin iki-ihanat muksut ja nitten äitee,sekä oma tätini tuli visiitille.Se siitä rauhallisuudesta, olin jo kolmen aikaan ihan puhki,päähän sattui,ja piti päästä pois. Kiitos juhis, et tulit ja pelastit mut :D
Oli aika iso kynnys käydä prismassa pyörätuolilla,vaikkei ihmiset sen kauheen kummemmin edes tuijotellu, silti sitä itte tuli tarkkailtua ympäristöä aika kriittisesti. Tosin musta tuntuu, että enempi tuijotuksia olis tullu, jos olisin ton mun toisen parhaan ystävän - rollaattorin kanssa siel pyöriny.
Tuntuu hassulta, että kaikki normaaliasiat on niin raskaita, pien kävely fysioterapeutin kanssa, olen niin puhki, et nukun pari tuntia. Tai juttelua hoitajien kanssa, ja taas olen sängyssä..
Nyt sitä huomaa, miten pienistä asioista tää elämä koostuu, koskaan ei voi etukäteen tietää mitä tapahtuu. Mut on vain yksi suunta, ylöspäin :D
Pitää tästä hipsiä nauttimaan niiiiiiiin maukasta lounasta, tällä kertaa karjalanpaistia ja jäädykettä (huono olo tulee pelkästä ajatuksesta) Mutta onneksi tääl on normaalisti hyvät safkat, ja niitä tulee liiankin usein,ettei ainakaan nälkä yllätä.
Jaksamisia ihmisille, ei se ole niin justiinsa.. ;)