IRC-Galleria

Päätin aloittaa tämä vuoden blogin kirjoittamisen viime yön unella.

Unessa saattoi tapahtua muutakin, mutta aloitan kohdasta, jonka muistan.

Saavun kohtuullisen vaatimattomaan asuntoon, jonka pienimmässä huonessa on iloinen tonttu.
Tonttu esittelee lapsuuden kuvaa ja todistaa sitä kautta olleensa aina tontun näköinen.
Huomautan hänelle, että tontun vaatteet sopivat hänelle täydellisesti, johon tonttu toteaa, että "eikö totta!"

Siirryn viereiseen huoneeseen, jossa on käynnissä erään tuntemani tytön illanistujaiset.
Silmään pistää se, että huonessa on kolme modernia tietokonetta vierekkäin (ja lisäksi kahdet stereot vierekkäin) - ja minulle tämä tyttö on esiintynyt kovasti tekniikkavastaisena henkillönä.

Ulkoa kuuluu selvästi säpinää ja siirtyessäni ulos, huomaankin olevani parvekkeella ja jonkin vanhan kaupungin (arkittehtuurissa oli yhdistelmä Tallinna, Helsinkiä ja Turkua) torin laidalla.

Tori on täynnä väkeä ja melkein tuntuu, että olisi jokin yleinen juhlapäivä.

Joku on hankkinut itselleen pöyristyttävän lelun; härän, joka viipottaa eteen päin ja jota voi härnätä kuin härkätaisteluissa ikään. Härän liike on suhteellisen aidon tuntuista, mutta siitä huomaa kuitenkin selvästi härän olevan robotti.

Parveekkella on yhteinen mielipide asiasta - turhaakin turhempi vempain.

Hetken kulutta härkä pääsee karkuun sen omistajalta ja se alkaa jahtaamaan tiettyjä ihmisiä takaa torilla.
Jostain teen päätelmän, että härkä ei ole ohjelmoitu tunnistamaan tiettyjä värejä vaan tiettyjä liikesarjoja.
Joku poika keksii nopeasti minkälainen liike sensorisilmien edessä on tehtävä, jotta härkä rauhoittuisi.

Default-pausen jälkeen härkä kuitenkin aloitta aina jahtaamisensa ja joka kerta agresiivisempana.
Härän koko myös kasvaa melkoisesti ja lopulta sen käskyttäminen ei teho enää lainkaan.

Silmän räpäyksessä härän koko on kasvanut niin valtavaksi, että se yltää jo parvekkeelle (parvekkeen korkeus vastaa ehkä kolme jugend-kerrosta / neljää tavallista).
Samalla härkä kurkottaa todella pelottavan turpansa kohti ystäväni kurkkua ja puraisee palan.

Ihmiset säntäilevät sinne sun tänne ja eräs teatteriseurue uskoo pelastutuvansa kulkemalla junamuodostelmassa.
Monet ovat kuitenkin kauhusta niin jäykkänä, että jäävät vaan odottamaan kohtaloaan. Hyökkääkö tuo epäinhimmillinen vekotin heidän kimppuunsa vai ryntääkö se ohi.

Verta vuodetetaan ja oma pelkoni on sitä luokkaa, ettei se vuosikausiin ole unissa ollut niin järjetön. Ehkä viimeksi vuonna 2000, mutta siitä unesta myöhemmin.
Kysyn, joltakulta, että eikö tota petoa voisi ampua? Saan hipiltä vastauksesi: "ei me vastata väkivaltaan väkivallalla". Olen kuittamaassa tuohon lausauhdekseen, että come on, toi on kone ja se raatelee täällä ihmisiä. Samalla minulle tulee mieleen skenaario, jossa hirviötä alettaisin ampumaan - se sylkisi luoteja takaisin, jolloin vielä useampi haavoittuisi / kuolisi.

Olen hukannut jo ystäväni joten minua kiinnostaa enää oma elossapysyminen.

Kuin korkeimman johdatuksena päädyn porttikäytävään, jonka portti suljetaan perässäni. Ja toinen. Ja kolmas.
"Tosta se ei tuu saletisti läp", huudahtaa takanani nuorukainen.

Samalla tajuan olevani kolmen rautaportin takana turvassa.

Mitä härälle tapahtui?
Entä ystävilleni?

No sitä tämä tarina ei kerro.

Tämä hätkähdyttävän todentuntuinen uni sai minut miettimään aamuyöstä sitä, että tuollaisia tappajarobotteja rakennetaan par' aikaa.
Vaikka niiden ilmiasuksi ei ehkä tulla valitsemaan härkää, on ajatus silti kovin pelottava.

Aluksi niitä tietenkin käytettäisiin vain erikoistilanteissa, mutta lopulta ymmärrettäisiin, että ne tulevat edullisemmiksi kuin ihmis poliisit/sotilaat.

Ajatus ei tietenkään ole millään tavalla uusi scifi-kuvastossa, mutta tänään tajusin, että tuokin asia tulee tapahtumaan todennäköisesti vielä elinaikanani ainakin jossain päin maailmaa.

Kissa röhnöttää niskassa ja puut paukkuvat pesässä. Lumi sulaa taas sadannen kerran tänä talvena.
Asemamestarin taloa eivät teknohärät uhkaa.