Näin tänään tontun.
Sillä oli suippo, vihreä myssy ja ruskea vakosamettitakki. Seisoskelin siinä hölmönä essu päällä, kiireen keskellä, nojaten linjastoon, joka ammotti tyhjyyttä. Äsken oli ollut hirveä kiire, mutta jokin sai minut pysähtymään ja katsomaan häntä uteliaana.
Ei... Eihän se voinut olla tonttu, sillä eihän tontut kerää katseita. Ne piiloutuvat ja tekevät salaa hyviä tekoja. Tämä kaivoi The Body Shopin ruskeasta paperi pussista, joka oli jo käytössä rypistynyt, kaksi likaista teekuppia ja laittoi puolityhjään koriin.
Ehkä hän on pikemminkin haltia. Hän oli laiha sekä reilusti minua pitempi ja tumman ruskeat hiukset laskeutuivat pitkälle selkään. Hänen eleissään oli tietynlaista arvokkuutta. Hän kääntyi ja katsoi minuun vain nopeasti.
Mutta eihän se niin ole... Haltioissa on ajatonta kauneutta ja tämä oli jo keski-iän ohittanut. Nenä oli pitkän omainen ja silmät mustaksi maalattu. Päällään hänellä oli musta pitkä hame, jonka helmassa lepattivat oranssit lieskat. Tarjoilijoiden vilistessä ja kokkien säheltäessä hän katosi nurkan taakse.
Vai oliko se pikemminkin menninkäinen? Olisivatko ne niin töykeitä että näyttäisivät naamansa minulle sen jälkeen mitä tekivät ruotsin kirjalleni ja kaukosäätimelleni? Ehkä tämä menninkäinen ei tiedäkään mitä muut teki... Vaikka ne ovat samaa rotua ei kai kaikki ole yhtä ilkeitä? Jospa tämä menninkäinen on muusani.
Onpa meistä moneksi...