IRC-Galleria

Ekkuna tänään piti olla mun kaverin yllätyssynttärit. Peruttiin. Tokkuna tänään piti pelata hankipalloa, mennä saunomaan ja rytmikselle juoppaamaan. Peruttiin. Kolkkuna tänään piti mennä rytmikselle töihin. Peruin. Nelkkuna meen yöksi töihin.

Hoitokoira meni eilen kotiin. Se ei yhtään tykkää olla autos, läähättää ja kuolaa olkapäälle. Välillä muksii tassulla. Ja taas läähättää ja istuu selkä menosuuntaan päin. Ja siihen ei auta mikään, ei vaikka sitä heittäis lenkkimakkaralla päähän. Kun taas oma pikkukoiruus vallan rakastaa autoilua, saa katsokaas päivystää. Näkee koiria, lintuja ja pupuja. Ja muovipusseja, jotka jostakin syystä ovat vihollisia, niin ku lentokonelaukutkin, potkukelkat, asfalttityöntekijät ja lastenrattaat.

Maanantai ja isoja asioita. Tai omaan elämään liittyviä isoja asioita, ei mitään maanjäristyksiä tai sotatiloja, jotka vaikuittaisivat tuhansien ihmisten elämään. Mutta omassa pienessä sisäisessä maailmassani omalla tavalla mullistavia. (Kirjoitin muutes äsken kaksi kertaa isoja astioita.) Ehkä sitä tarvitsee aina säännöllisin väliajoin jotain mikä tekee kipeää. Jotain sellaista mikä repii kaiken rakennetun auki, rikki ja sitten on valmis kokoamaan jotain, uudelleen ja uudelleen. Puhdistaako se sitten jotain? Vai miksi sitä toimii/käy näin? Kai sitä tuskan kautta tuntee jotenkin olevan elämässä kiinni. Niin, kai? Ilman tuskaa ei pysty luomaan, josko mä nyt en luo sitten kyllä yhtään mitään.

Mutta miksi hyvä olo ei voi olla vain hyvä olo? Miksi sen pitää ahdistaa? Miksi arki, viikkorytmi, ns. normaali elämä tuntuu tukahduttavalta. Ihan kuin hukkuisi. Mutta mitäpä jos onkin niin, että sitä tavallaan oppii haluamaan haluta tiettyjä asioita. Mutta kun aikaa kuluu, ja vaikka kuinka haluaisi haluta, tajuaa ettei halua. Ei niin millään. Ja elämä on hyvää silloin kun se on omaa, vaikka se olisikin sellaista mitä ei oikeastaan kenenkään tulisi haluta. Ja loppujen lopuksi, kuka sen elämän tuomitsee. Onko vastaus, minä itse?

Nyt töissä ja vähä niin ku kahvituntia vietän, oon tänään kirjoitellu jäsenkirjettä, tapellu suhteettoman pitkään tietokoneen kanssa, enkä edes voittanut, tehny pöytäkirjan, näpräilly kaikkea pientä, niin ku postijuttuja ja perehtynyt materiaalin, jonka pohjalta pitäs tehdä kuntakartotusta. Töiden jälkeen ehkä uimaan ja illasta ehkä pumppiin, vaikka oonki vielä vähä kipiänä.

Olihan mukavaa herätä ilman kankkusta. Tai tunnetta ja tietoisuutta, että on polttanut askin röökiä. Mukavaa oli myös huomata, että pakkasukkoja oli eilistä vähemmän. 27 asteen tilalle on oli tullut yhdeksän. Mahtavaa suorastaan! Tympeetä tosin, et eilen olis ollu Mokoma ja Diablo Seinäjoen elävänmusikiin mekassa, Rytmikorjaamolla, ja ne nyt sit jäi näkemättä. Mulla oli eilen niin väsy, kurkku kipeenä ja pihalla liian kylmä. Mut tänäänkin vois olla kotona ja kunnolla. Tai vaikka mennä elokuviin tahi teatteriin...

Oon talven, viime viikon ti asti, oleillu pääkaupunkiseudulla. Ja jotenkin siinä pääsi käymään niin, että tuli juopoteltua viimeinen kuukausi aika raskaasti. Nyt on sitte masu kasvanu ja aivosoluja tuhoutunu. Toisaalta...tutustuin uusiin mielenkiintoisiin ja vähemmän mielenkiintoisiin ihmisiin. Toivottavasti ne enemmän mielenkiintoiset pitävät mua tutustumisen arvoisena ihmisenä ja jotenkin kiinnittyvät elämääni.

Mun äiskä ja iskä on reissussa maailmalla. Meillä on Emma hoidossa. Emma on koira. Ja sit kun on olemassa vielä tämä mun oma pikkukoira, Cosmo...tekemistä on ollu. Aika hankalalta taas pitkästä aikaa tuntuu liikuskella kaupungissa kahden koiran kanssa, kun niillä ei oo samoja tapoja. Oikeestaan tuolla maalaiskoiruli Emmalla ei ole kaupunkiin soveltuvia tapoja ollenkaan. Se ressukka ei oikein meinaa ymmärtää, miksei jokaista vastaantulevaa ihmistä voi mennä moikkaamaan, kotonakin voi. Tai et miksei välillä voi mennä autoteiden yli ja tulla takasi, kotona voi tehdä niinkin. Ja miksi ei voi jahdata kissoja, pupuja ja sen sellaista...

Onkohan Ilmajoen uimahalli jo auki? Siel on ollu se remppa, lähden tekemään selvitystyötä...