IRC-Galleria

* Olen yrittänyt jo jonkin aikaa saada kirjoitetuksi suomalaisten kaksinaismoralismista, mutten ole oikein insipiroitunut

* Toissapäivänä uskalsin kohdata osittain oman pelkoni joka tuntui upealta

* Opin näkemään itseäni hieman ulkopuolelta, joka myöskin on pelkkää voittoa

* Näyt... vaikut... TUNTUU siltä, että kes... kommunikaatiotaitoni olisi kehittynyt

* Pelkään yhä turhaan sanoa mitä ajattelen

* Ajattelin fiilistellä näitä juttuja meditoimalla tänään

todellisuuden rajat natisee huhu

God is dead.
- Nietzsche

Nietzsche is dead.
- God

I am God
- LaVey

Sähläsin tänään RestoreIT -ohjelman kanssa niin, että menetin kaikki tiedot kovalevyltäni vuoden 2003 jälkeen, eli käytännössä KAIKEN mitä olen ikinä sillä tehnyt.

Uskokaa tai älkää päälimmäinen tunne on helpotus.

we squat the world! <3

Mulla alkaa ylihuomenna sivari (taas) ja se pelottaa mua enemmän kuin mikään pitkään aikaan, mutta aion olla rohkeasti sosiaalinen!

Miksi minun pitäisi välittää siitä miten tekoni näyttäytyvät muile? Entä sitten vaikka munaisin itseni, entä sitten vaikka olisin väärässä, entä sitten vaikka ottaisin turpaani pahemmin kuin koskaan aiemmin? Miksi tuntuu koko ajan siltä, että edes paras ei ole kyllin hyvää, miksi tuntuu että tämä yhteiskunta ja vallitseva globaali mentaliteetti (paremman sanan puutteessa) vaatisi meiltä täydellistä onnistumista ensimmäisellä kerralla tai vähintään toisella? Mikseivät ihmiset enää osaa nähdä itseään osana suurempaa kokonaisuutta? Miksi kukaan ei enää kysy vastakysymystä miksi ei? Miksi en osaa enää käyttää kuin yhtä kysymssanaa?

Tuntuu kuin olisin jonkun suuren harppauksen kynnyksellä (en puhu nyt 2012:sta), en ihan vielä toisella puolella mutta en selkeästi lähtöpisteessäkään. Aiemmin olisin kokenut tämän turhauttavana, mutta olen pyrkinyt siihen että muuttaisin suhtautumistani ja nyt se on alkanut tuntua myös mm. upealta; en voi nauttia tästä hetkestä kuin NYT, joten aion ottaa tästä(kin) kaiken irti.

Ja tiedättekö muuten, rakastan teitä, kaikkia.

Miksei koskaan, siis KOSKAAN, dystopiakuvauksissa natsifasistipoliiseilla ole pinkkejä uniformuja? Ainakin mulle henkilökohtaisesti se olis suurempi mindfuck jos ovesta rynnisi jalkapallojoukkueellinen hampaisiin aseistautuneita jääkappipakastimen kokoisia psykopaatteja kokopinkeissä kuin kokomustissa. Kelatkaa sitä mielikuvaa.

Olen huomioinut usein, myös omassa käytöksessäni, etteivät ihmiset uskalla toimia koska pelkäävät mitä siitä SAATTAA seurata. Vaikka tämä onkin erittäin inhimillistä, silti tämä toimintamalli ei tuntuisi toimivan.

Olen tämän vuoden aikana tehnyt paljon semmoista mistä en olisi vuosi - pari sitten uskaltanut edes uneksia. En ole vielä varsinaisesti saanut turpaani, ainakaan kovin pahoin, mutta myös ne henkiset takaiskut ja turpaanotot ovat olleet kasvattavia kokemuksia, melkein jopa enemmän kuin ne ns onnistumiset. Ei se silloin toki ollut kovinkaan kivaa, mutta olen opetellut ottamaan elämän kasvattavana kokemuksena ja suhtautumaan kokemiini juttuihin ulkoistamalla; ikäänkuin ne asiat tapahtuisivat vaikka Markulle (tai Sepolle, tai Jarkolle tai kelle tahansa paitsi minulle).

Saattaa kuulostaa siltä, etten ottaisi vastuuta omasta elämästäni tai teoistani, mutta kyse on juurikin siitä. Ulkoistamalla omia tuntemuksiani pystyn kohtaamaan ne "objektiivisemmin" ja käsittelemään niitä ehkä vapaammin jos vain märehtisin kaikkea paskaa mitä olen saanut niskaani. Tätä kautta voin myös mahdollisesti löytää tuntemuksieni ja toimintani perimmäisempiä syitä ja täten vaikuttaa niihin ja jopa muuttaa niitä. Eikö tämä kuulosta juurikin siltä, että ottaisin vastuun itsestäni ja teoistani?

En pysty sanomaan mihin tämä elämäksi kutsuttu tie minua vielä vie, mutta tällä hetkellä tulevaisuus näyttää ihanan käsittämättömältä ja upean sumuiselta. Kaikki voi olla vain voittoa.