IRC-Galleria

Ironista sinänsä, että jouduin osastolle juuri karkauspäivänä. Paitsi siksi, että olisi tosiaan tehnyt mieli karata, myös siksi että karkauspäivää ei ole joka vuosi. Tuntui, että jos tämä olisi sattunut jonain toisena vuonna, koko tapahtuma olisi pyyhkiytynyt pois. Hoitaja tuli minua, äitiä (joka oli tullut mukaan henkiseksi tueksi) ja minut sisään kirjoittanutta lääkäriä vastaan, ja valkoinen, kalterinen ovi sulkeutui takanamme. Hoitaja vei minut ensin kierrokselle. Keittiössä oli keski-ikäinen nainen keittämässä kahvia mielisairaalamaisessa aamutakissa. Nainen näytti uupuneelta elamäänsä, kuin hän tietäisi ettei koskaan pääse ulos. Sitten menimme olohuoneeseen, jossa istuivat kaikki ne, jotka eivät surreet yksin huoneissaan. Huomasin nuoren pojan, jolla oli mustat pitkät hiukset, mutten ajatellut asiaa sen enempää. Hoitaja vei minut huoneeseeni ja otti minulta pois kaikki omat tavarani. Se oli yleinen käytäntö, meillä ei saanut olla mitään millä voi satuttaa itseään. Kaikki tavarat luokiteltiin tällaisiksi. Huonetoverini (2) lähtivat ulos huoneestamme, jotta hoitaja saisi selittää käytäntöjä rauhassa. Tavarani merkittiin omaisuudekseni ja sain aamutakin, pyjaman ja tossut (omat vaatteeni luokiteltiin vaarallisiksi, sillä minihameessani kulkee pitsien välillä satiininauha, jolla voisi kuristautua)... Jatkuu...

Silmiä se ei tarvinnut, koska ulkopuolella ei ollut mitään katseltavaa, eikä kuuloa, koska ei ollut mitään kuultavaa, eikä sen ulkopuolella ollut ilmaa, joka olisi vaatinut hengittamistä. Se ei tarvinnut mitään ruumiinosaa, millä ottaa sisäänsä ruokaa tai minkä kautta poistaa sulamatonta, sillä mitään ei tullut siihen lisäksi eikä lähtenyt siitä, koska mitään muuta ei ollut olemassa. Se oli siten rakennettu, että se käytti ruokanaan omia jätteitään, ja kaiken mitä se teki tai mitä sille tehtiin, se itse aiheutti.

Lapsesta asti oon ollu herkkä, ailahtelevainen, itkuinen. Kaikki asiat on koskettanu mua. Maailma kiinnostanu. Jossain vaiheessa kaikki alko kusee. Mun mieli hajos palasiks ja aloin nähä itteni muissä. Mun oma sielu oli kuollu ja kaikki ulkopuolinen niin kaunista. Jo joskus viisveenä mul oli ollu fantasioita kuolemasta. Nyt ne lisäänty ja aloin viillellä ja kuristaa itteeni ja muuta.