IRC-Galleria

Elämää vuonna 1980-jotain

Vanhemmillani on tapana ikävystyttää minut kuoliaaksi
typerillä kommenteillaan siitä, miten vaikeaa elämä mukamas oli, kun he
olivat nuoria. Tiedättehän.... Kouluun piti kävellä aina 30km ylämäkeen
molempiin suuntiin joka ikinen aamu ympäri vuoden kestävissä
lumimyrskyissä kantaen nuorempia sisaruksiaan selässään. Ja koulussa oli
vain yksi luokkahuone ja kaikki saivat vain kymppejä, vaikka kaikki olivat
myös töissä 16 tuntia päivässä nälkäpalkalla, ettei perheen tarvinnut
nähdä nälkää. Itse en koskaan kertoisi tällaisia, vannoin...
Mutta...nyt kun olen vanhempi, niin en voi kuin ihmetellä, miten helppoa
nykynuorisolla on. Niillä on kaikki niin hemmetin hyvin! Minun nuoruuteeni
verrattuna he elävät kuin kuninkaat! Nykynuoret eivät
todellakaan ymmärrä, miten hyvin heillä on asiat!

Kun olin nuori, niin ei meillä ollut mitään internettiä. Jos halusimme
tietää jotain, niin menimme kirjastoon ja haimme sen tiedon itse. Ei ollut
copy-paste toimintoa, muistiinpanot joutui vääntämään ihan
itse materiaalista, jota varten ensin kahlasi sivukaupalla kirjoja läpi.
Eikä silloin ollut sähköpostia! Meidän piti kirjoittaa kirjeitä,
paperille,
kynällä. Ja sitten piti kävellä ulos, joskus jopa kadun toiseen
päähän, että sai kirjeen laitettua postilaatikkoon ja siltikin sen
perillemeno kesti viikon.

Eikä meillä ollut MP3:sia tai Napstereita! Jos halusi varastaa musiikkia,
piti kävellä levykauppaan ja varastaa se itse. Tai odottaa
koko ilta radion vieressä, että sai nauhoitettua kappaleen radiosta ja
silloinkin juontaja yleensä puhui biisin alun tai lopun päälle ja pilasi
koko kappaleen.

Levyt saatana olivat mustia muovilättyjä ja maksoivat
omaisuuen. Ne piti kääntää itse, jos halusi kuunnella molemmat puolet.
Eikä
voinut kuunnella autossa - tosin, eipä autojakaan ollut joka perheessä.
Kasetteja pystyi sentään usein kuuntelemaan autossa, mutta nekin piti
kääntää.
Ja niistä hajosivat nauhat luvattoman usein, jolloin mikään ei pelastanut
lempikasettiasi. Ei ollut varmuuskopioita tietokoneen kovalevyllä. Ja
tiedättekö mikä oli todella rankkaa? Pornoa ei saanut netistä! Ei,
vaan piti lahjoa joku ostamaan Jallu kioskilta. Joko noin, tai sitten
runkattiin Anttilan alusvaatekuvaston kanssa. Ei ollut muita vaihtoehtoja.


Eikä meillä ollut mitään hienoa tekniikkaa, kuten
koputustoimintoa puhelimessa. Jos olit puhelimessa, kun joku soitti, niin
soittajan puhelin tuuttasi varattua. Eikä meillä ollut mitään soittajan
numeronnäyttöjäkään. Kun puhelin soi, ei ollut aavistustakaan, kuka se
oli.
Oli vaan pakko ottaa riski ja vastata! Ja itse puhelin, niitähän oli
jokaisella perheellä yksi. Keskellä aulaa, että kaikki varmasti
kuulivat kaikki keskustelut. Ja johdolla seinässä kiinni, ettei sitä
voinut
siirtääkään, koska se irtosi seinästä jos kävelit pari metriä.
Pikavalinnasta ei meidän nuoruudessamme oltu kuultukaan. Kun veivasit
pyöreällä kiekolla kaverin numeron, ja numero olikin varattu -
veivasit sen uudestaan. Ja ehkä uudestaan. Ja ehkä vielä. Ikinä ei
myöskään
tiennyt, kuka
näihin kollektiivisiin puhelimiin vastasi - yleensä ei ainakaan se oma
kaveri, vaan joku muu perheen jäsen. Jolloin piti esitellä itsensä ja
kohteliaasti pyytää hakemaan kaveri puhelimeen!

Eikä meillä ollut mitään Pleikkareita ja hienoja 3D-
grafiikoita.
Meillä oli joku kämäinen tv-peli ja tietokone Commodore 64! Ja maailmassa
oli sormilla laskettava määrä pelejä, kuten Space Invaders ja Asteroids,
jotka näyttivät lähinnä legoilta. Pelin hahmot olivat neliöitä. Sinä
olit neliö. Avaruusolennot olivat neliöitä. Ammukset olivat neliöitä.
Asteroidit olivat neliöitä, jotka ammuttaessa hajosivat pienemmiksi
neliöiksi. Eikä silloin ollut mitään vaikeustasoja tai kenttiä, vaan sama
kenttä ja
vaikeustaso ikuisuuksiin asti. Eikä pelejä voinut pelata läpi, peli vain
jatkui aina vaikeampana ja nopeampana kunnes kuolit. Ihan kuin elämä!

Eikä leffateattereissa ollut kaltevaa lattiaa, vaan kaikki penkit
olivat samalla korkeudella! Jos edessäsi istui pitkä hujoppi, niin se
siitä, eipä tarvinnut katsoa sitä leffaa. Ja toki meillä oli telkkari,
mutta silloin oli kaksi kanavaa ja nekin mustavalkoisia. Eikä ohjelmia
nähnyt mistään tekstiteeveestä, vaan ne piti katsoa lehdestä. Eikä silloin
ollut mitään Cartoon Networkkia! Piirrettyjä tuli vain lauantaiaamuna.
Ymmärrättekö te?? Piti odottaa koko viikko nähdäkseen
piirrettyjä.Kanavasurffaillessa pysyi meidän nuoruudessamme hyvässä
kunnossa, koska ei ollut kaukosäätimiä. Joka kerta kanavaa vaihdettaessa
tai ääntä säädettäessä piti kävellä tv:n luokse!!

Tällä kaikella tarkoitan, että nykynuorilla on asiat niin "#%%/
hyvin! He ovat täysin pilalle hemmoteltuja, eivät varmasti kestäisi elämää
80-luvulla! Perkele!