Tänään oli hyvin kaksinainen päivä.
Aamu alkoi hirveällä murinalla lääkkeiden avulla huonosti nukutun yön jälkeen. Surkea, känttyinen paahtoleipä aamiaiseksi ja tien päälle yksinään, suuntana Kainuun prikaatti.
Mutta se muuttui iloksi ja iloisiksi kyyneleiksi kun vihdoin näin sen, vielä ehkä vähän kummajaiselta näyttävän pojan. Päivä sai ajattelemaan, että ehkä tästä vuodesta selvitään. Eikä Kajaani niin kaukana ole. Satasen rajoitukset koko matkan, eikä peltipoliiseja missään. Ja miksi minä sinne enää uudestaan? Pääseehän sieltä aina pois. Sitä varten on 5-tie etelään.
Helpotuksesta huokaan ja jatkan hymyilemistä.