Olin Helsingin rautatieasemalla ihastelemassa liikkuvaa ylämäkeä (olen myös kuullut, että jotkut kutsuvat niitä liukuportaiksi, mutta kyllä minä tiedän miltä likumäki näyttää). Portaat alas, mäki ylös. Elämäni kaikki surut haihtuivat lyhyeksi, mutta ihanaksi hetkeksi. Ryömin niitä ylös ja alas, leikin niissä vihastunutta laamaa, vaihdoin vaatekappaleitteni sijaintia kehossani, kaikkea mitä normaali ihminen tekee onnellisena
En ehtinyt toteuttaa itseäni edes neljää tuntia, kun virkapukuiset Hesburger -ravintolan työntekijät tulivat mukamas "asiallisesti pyytämään" minua poistumaan "likuportaista". Väittivät, että häiritsin ihmisten liikkumista. Naurettava väite, sanoin minä. Eihän kukaan ollut edes kulkenut liikkuvassa ylämäessä koko sinä aikana kun olin ollut paikalla. Kaikki olivat valinneet portaat liikkuvan ylämäen sijaan.
Nämä inhoittavat ilonpilaajat vaativat ja vaativat, että joko poistuisin paikalta tai lopettaisin "järjettömän sähläykseni". Kieltäydyin kohteliaasti nuolemalla kämmenselkiäni.
No turhia kiertelemättä koko homma päättyi siihen, että nämä vainoharhaiset henkilöt kutsuivat paikalle vartioita, jotka sitten hetken suostuttelun jälkeen poistivat minut paikalta.
Hetkisen pihalla heitä vihattuani näin kaukaisuudessa jotain ihmeellistä ja mahtavaa. Juoksin kohti torin laitaa, kunnes vasemmalta tuleva bussi osui kylkeeni ja lennähdin muutaman metrin.
Onneksi sairaaloissa saa maata puhtailla valkoisilla lakanoilla, vaikkakin on pakko myöntää, että minun tuli hieman ikävä kotoista ruskeutta.