Menin vessaan yllättävän kovan virtsahädän sanelemana. Suurimmalle osalle ihmisistä pakollisen kuona-aineen poiston hoidettuani olin pesemässä käsiäni kun ällistyksekseni huomasin peilistä heijastuvan naamani muuttuneen jollain eriskummallisella tavalla. "En varmasti ollut tuon näköinen eilen", pohdin, ja podin.
"Ajantaju on kyllä ihmeellinen asia", kuulin kaukaisuudesta.
Varpaitteni kastuessa säpsähdin transsinomaisesta tilasta. "Ei taas", huudahdin tyttömäisesti kirkaisten ja rupesin keräämään liiasta ajattelusta pudonneita hiuksiani tukkimasta lavuaaria. Heitin vessan lattialle muutaman paperipyyhkeen ja siirryin sänkyyni makaamaan, ja miettimään tätä kummaa kasvojeni muutosta.
Aina vähän väliä päähäni putkahti ajatus lykantropiasta (ihmissusijuttuja), mutta ne katosivat suunnileen yhtä nopeasti kuin olivat syntyneetkin. Ehkäpä kenties mahdollisesti varomaton juustoleivän valmistus oli synnyttänyt ennen niin kauniiseen hipiääni syviä arpia. Olinhan tunnetusti, lievästi sanottuna kehno käsittelemään tuota suorastaan hienomekaanista laitetta, joka myös juustohöylänä tunnetaan.
"Mitenkäs eilinen meni?", kuului taas tuo outo ääni kaukaisuudesta, mutta tällä kertaa huomattavasti lähempää.
Ajatukseni ovat tunnetusti hitaita. Päätin siis lähestyä ongelmaani hieman erilaisin keinoin. "Palaan takaisin eiliseen, ehkä sieltä löydän vastauksen", tuumin. Eilinen siis, se on päivä ennen tätä päivää.
"Hei, kello on kahdeksantoista!", huusi ennestään tuntematon ääni.
Mielessäni täytyi olla jotain pahasti vialla, sillä en muistanut eilisestä mitään, ja pitemmälle ajateltuani en muistanut oikeastaan mitään. Nimeni sentään tiesin: 33522-34411G.
"Joo minä vien tänne!", kuului ääni hyvin läheltä. Toinen ääni seurasi ensimmäistä. "Kenties äänet eivät halua olla yksin", päättelin. Yhdistin viimeisimmän äänistä oven avaamiseen. Huomasin seinien alkavan pyörähdellä, vai pyörinkö itse? Silmissäni alkoi sumentua ja oletettavasti kaaduin tajuttomana maahan.
Silmäni avattua huomasin ensiksi tutun harmaan katon, mutta suunnileen samaan aikaan silmieni edessä oli vanhahko naishenkilö. Aluksi säikähdin tätä tunkeilijaa, mutta hänen jollain tavalla ystävälläiset kasvonsa leppyyttivät minut.
"Jos sinä tuolla tavoin pyörtyilet niin yhä suuremmalla syyllä sinun tulisi syödä lääkkeesi", sanoi hän ja kaatoi suuhuni jotain nestemäistä ainetta. Maku oli oikeastaan aika hyvä. "Tämähän on suorastaan herkullista", sanoin.
Nainen oli jo kääntänyt minulle selkänsä ja oli astumassa huoneestani ulos, mutta ovensuussa hän tokaisi: "Ihan saman makuista se on kuin ennenkin."
Yllättäen minua rupesi virtsattamaan suuresti. Juoksuaskelin hypähtelin vessaan ja onnekseni ehdin juuri ja juuri ajoissa. En missään nimessä halunnut mitään sotkuja.
"Hyvää yötä.", kuului jokapuolelta.
Juuri ennen valojen sammumista käänsin katseeni peiliin ja huomasin kasvojeni muuttuneen... "En varmasti ollut tuon näköinen eilen", tokasin ihmestyneenä.