Aamu oli kuin muutkin sitä edeltäneet aamut. Heräsin, nousin, suolestin oravan, kampasin hiukseni ja odotin.
Tätä odottamista olikin ollut jo puolet kuluneesta elämästäni. Tiedättekö kuinka hauskaa on odottaa kuolemaansa, itseasiassa yllättävän hauskaa.
Ulkoa kantautui heinäsirkkojen siritys.
Mietin usein kuinka heinäsirkat pystyvät soittamaan viulua.
Kaijutinjärjestelmä puhui minulle: "TÄNÄÄN!".
Sellini ovi aukesi ja sisään astui alaston mies, jolla oli vihreä kaasunaamari. Hän oli isäni. Niin minulle ainakin kerrottiin. Mies asetti ranteisiini käsiraudat ja laittoin hupun päähäni estämään näkemiseni.
Minut vietiin viileään ja kosteaan huoneeseen, jossa minut painettiin makuulle jollekkin puiselle tasolle. Käteni sidottiin sivuilleni. Kuulin metallisen surinan. Vihlaisu. Huppuni otettiin pois. Makasin verisellä pöydällä kädettömänä. Kiitos. He sytyttivät hiukseni tuleen. Kiitos. Taisin pyörtyä.
Tiesin kuka olin.
Heräsin pyörätuolista. Lähestyimme liivateallasta. Hiukseni kärysivät yhä. Tiesin heidän pitävän minua vankina kunnes kuolisin. Tämä seikka ei haitannut minua. Olin jo sinut tulevaisuuteni kanssa.
Lahnat osaavat uida, minä en.
Astuin altaaseen ja suljin silmäni. Vajosin hiljalleen. Tulikuuma liivate poltti kehoani kokoajan korkeammalta. Ensiksi varpaat sitten polvet... sulauduin massaan.
Ollessani täysin pinnan alla he ottivat onkensa esiin ja alkoivat kalastaa altaasta. Lahnoja.
Lahnat osaavat uida, minä en. Tänään haluan leikkiä mustarastaiden kanssa.