IRC-Galleria

Ilmeisen kivaa nyt on kyllä. Noin tunti sitten pistin pään tyynyyn ja sen alle käteni. Peiton asetin jalkojeni päälle. Suljin silmäni.

Makasin ja tavallaan odotin. Päässä pyöri monenlaisia asioita. Vaihtelin asentoja. Kääntelin kylkeä. Ajattelin ja makasin. Yllättävän vaikeata nukkua. Senhän pitäisi olla yksi ihmisen taidoista, jota ei tarvitse opetella. Nukkuminen luonnistuu kaikilta automaattisesti... lopulta.

Loppua ei vaan näkynyt. Makasin ja ajattelin, kenties liikaa.

On myös aika turhaa ajatella turhuuksia. Asioita, joilla ei ole nykyhetken kannalta mitään merkitystä. Paras tapahtuma olisi uneen vaipuminen. Ei ajattelun tuloksella ole siihen mitään vaikutusta, pidentää vain tuskaa.

Ajatuksilla ei ole myöskään tässä mitään merkitystä. Ajattelin asioita, se siitä, mutta mitä enemmän ajattelee sitä vähemmän nukkuu... vaikka ajattelisi nukkumista.

Ajattele nukkuessasi.

Kääntele kylkeä ja tunne kuumuus. Hörppy vettä. Aivan liian kuuma. Kurkkuakin kuivaa. Hörppy vettä. Huulissa tuntuu kuivuus. Tekee mieli laittaa huulirasvaa. Hörppy vettä. Vesituoppi tyhjenee, että sen voisi taas täyttää. Hörppy vettä.

"He kääntävät tyynynsä saadakseen esiin sen viileän puolen. Mentyään illalla vuoteeseen heitä vaivaa unettomuus. Kääntävät itseään uudestaan." - Ultra Bra - He kääntävät tyynynsä.

Kappale jatkuu tähän tilanteeseen sopimattomasti, joten en kirjoita.

NP: Samainen biisi.

eli oikeesti evvk

mut enivei, joko oon iha perskuleen darras tai sit viel kännis... meen sänkyyyyyyyyyn

Tehtävänanto: paljastan viisi omituista tapaani. Tämän jälkeen valitsen seuraavat viisi ihmistä, jotka haastan tekemään saman perästä. Heidän tulee myös kirjoittaa nämä säännöt merkintäänsä. Linkitän haastamani ihmiset tämän merkinnän loppuun ja käyn ilmoittamassa heidän kommenttilaatikkoihinsa haasteesta ja tästä merkinnästä.

Tehtävän suoritus: toi ekavaan, eli siis excluding toi haastoshitti.

Vastaukset:

1. Pidän listaa henkilöistä, jotka aion tappaa. Järjestelen myös nimiä eri järjestyksiin. En ole keksinyt listaan muita nimiä kuin omani. Häpeällistä.

2. Pidän mansikoista.

3. Kerään käytettyjä tekohampaita. Usein varastan niitä vanhainkodeista.

4. Hipelöin sukupuolielimiäni teräsharjalla metrossa ollessani.

5. Virtsaan ruisleipää.

Jea. Oon nyt pop.

Ulkona on kylmä. Ei siitä sen enempää.

Olen aina tiennyt olevani ainutlaatuinen. Tänään mielikuvani murskaantui. En sitten tiedä onko se huono vai hyvä asia. Kenties jotain siltä väliltä.

Välikaasu konsanaan. En osaa käyttää pahemmin semmoista. Uazkin vaihtoi vaihteita ilman sitä, piti vaan työntää kepukkaa kovempaa. Runttaista kuten Latviassa sanovat.

Elämä on loppujen lopuksi ihan jees. Pitää vaan keksiä jokin merkitys sille. On nimittäin aika tylsää vain myöntää olevamme pelkkää kemiallisten reaktioiden "yhteistoimintaa". Toisaalta se voi olla ihan hyväkin ajatus. Riippuu ihan miten miettii. Ehkä on vain parempi olla miettimättä. Se sekoittaa vain ajatukset ja rupeaa pierettämään.

Voisin kertoa hieman eilisestä. Se kiinnostaa varmasti kaikkia. Tarinaan liittyy masokistisiä ajatuksia ja suolibakteereita.

Kävelin kauniissa talvimaisemassa rikkoen koskemattoman hangen. Jätin jälkiä luontoon. Takanani näkyi jalanjälkien jono. Jokainen askel jättäisi minusta jäljen maailmaan, ainakin hetkeksi. Tunsin olevani tärkeä. Tärkeä itselleni.

Aurinkon valo alkoi haihtua ja kylmyys täytti metsän. Alkoi tulla pimeää. Kompastelin yhä enemmän ja enemmän juurakossa. Puut kuiskivat minulle salaisuuksia tuntemattomilla kielillä. Onneksi en ruvennut puhumaan niiden kanssa. Ei siitä olisi viisastunut.

Puiden sijaan juttelin kohtaamani intiaanin kanssa. Hän oli asunut metsässä koko ikänsä. Aluksi minua hieman ihmetytti mitä intiaani tekee suomalaisessa metsässä - talvella. Hyväksyin asian lopulta, ehkei se nimittäin minulle kuulunut. Enhän minäkään kertonut hänelle aikaisemmista epäonnisista ulostusoperaatioistani... tai siis... yksityiskohtaisesti... kokonaan... öö... leivänpaahdin on siis liian iso vempain... tai siis... tuota... vispilä ja karhuntalja on... öö... ei mitään.

Söin intiaanin lopulta. Kyllästytti sen puheet.

Kaiversin silmäni päästäni ja leikin hyljettä. Piereskelin kangistuneen intiaanin päälle pieniä pökäleitä. Työnsin käteni sen peräsuoleen ja löysin sieltä omenoita. Kokeilin jonglöörata, mutta huomasin olevani aika huono siinä. Oli aika palata kotiin, joten asetin omenat hienosti taskuuni ja juoksin kohti lentokenttää. Siellä oli lentokoneita ja tulevaisuuteni.

Huomaisin olevani yksin ja kylmissäni.

Halusin vain olla leivänpaahdin.

Tänään on semmoinen päivä, että ihmiset tanssivat kotonaan tangoa. Onneksi en ole ihminen, en nimittäin osaa tanssia tangoa. Haluaisiko joku opettaa edes sen perusteet.

Tällähetkellä pääni on hieman sekava, tai sanoittaisiinko, että päätäni särkee ja suussa maistuu kissan kakalle. Jokainen voi summata nuo kaksi asiaa yhteen ja pohtia omassa pienessä päässään mitä on tapahtunut.

Harvemmin kukaan kyllä jaksaa mitään ilmaista.

Nyt puski mieleen semmoinen ajatus, että menisin suihkuun. Ei kovinkaan huono ajatus, vaikka itse sanonkin. Suihku on mukava piriste. Mielestäni se toimii joissain määrin parempana pirsteenä kuin kahvi. Ainoa miinus on se, että suihku ei varmaankaan piristä kuin aamuisin tai juuri herättyään. Onhan se kahvikupillinen nopeampi myös.

Huomasin elämässäni puutteen, mutta en tiedä mistä se löytyy.

[NP: Petri Nygård - Nylon love]

En olekkaan vähään aikaan kirjoittanut tänne. Tunsin sisälläni tyhjiön (aivan maksan vieressä, paksusuolen välissä). Huomasin puutteen ja yritän nyt korjata sitä.

Tänään himoitsin herra Ihmeidentekijää. En tiedä kuka hän on, mutta uskon, että hän on olemassa. En oikestaan tiedä hänen nimeään. Yritän löytää hänet. Joku kaunis päivä hän on edessäni ja meidän rakkautemme kukoistaa kuin kauriinmetsästäjän reisilihas. Kirkkaana ja punaisena.

Toisaalta yhteiselomme voi päättyä huomaamattamme.

Lämpö haihtuu ja katsomme alas pohjattomaan kuiluun. Syvään kuin varpaankynsiemme välit. Olemme kuin kaksi ledilamppua, annamme toisillemme valoa, mutta lämpö puuttuu. Ilman lämpöä on kylmää ja kolkkoa. Valo auttaa vain askelissa, kylmässä kuolee ja kuihtuu pois.

Onneksi viheriöillä on muitakin. He vain ovat kivien alla piilossa.

Olipa kerran pienen pieni pahkasika, jolla oli vain kaksi jalkaa. Hän ei pystynyt elämään muutamaa päivää pidempään ja kuoli pois. Elettyään elämänsä tokaisi hän: "Kakka homma, mutta aikanaanhan kaikki päättyy. Kaikkihan me kuolemme, minä vain aikaisemmin. Onneksi lapissa on hyttysiä kesäisin."

En tiedä mitä hän tarkoitti, mutta ei minulla ole aikomusta otaa selvää. Ei voisi vähempää kiinnostaa joku pirun pahkasika. Ne on niin rumiakin, varmaan haisevatkin.

Pippeli.

[NAUPLEI-ING: PMMP - SALLA TAHTOO SIIVET] <- beeeibeee

En osaa kirjoittaa. En osaa lukea. APUA!

En osaa kakata. En osaa pissata. APUA!

APUA! APUA!

Olen melkein alasti. Jos olisin täysin alasti olisin vaatteetta.

Sinäänsä hauska ja miellyttävä mielikuva. Kielimuva.

Ei tässä ole mitään järkeä, ja en osaa kirjoittaa, lukea, kakata enkä pissata.

Haluaisin osata tehdä noita kaikkia hyvin ja mutkattomasti. Sormeni ovat tässä pelissä panoksena. Missä pelissä? Ehei... kukaan ei polta hiuksiaan.

Katsotaan huomenna, sanoi pellavapelto.

"SANOT ETTÄ JOSKUS VUOSIEN PÄÄSTÄ MEILLÄ ON AIKAAAAA AaaA aA44AA AAa...", sanoi PMMP

Vieritän ensimmäisen kiven ja karkaan. Menen viemäristöön piiloon, kuin kakkapökäle tekee poistuessaan.

Haluaisin olla kuin kakkapökäle. Haluaisin olla kakkapökäle.

"Halusin vain olla kakkapökäle", sanoo Jere vuosien päästä.

Moi mä olin just saunassa ja nyt tulin mesettää. Pienet sille siis. JOU!

Ajattelin tässä varmaan alkaa kittaamaan alkoholia kovemmalla tahdilla ja sillai. Pidän hauskaa. Pippelit on kivoja.

Hyvää kaihdinta kaikille!

Tänään kohtasin murhanhimoisen retiisin. Pelottava tilanne todellakin. Olin vain normaalisti kävelemässä metsässä. Etsin sieltä oravanpoikasia. Minun oli siis nälkä.

No... sitten aivan yht'äkkiä eräästä mustikkapuusta hyppäsi esiin jokin valkoinen ja kimalteleva. Hetken siinä pähkäiltyäni huomasin sen olevan Herra Retiisi. "IIIK!", huuhdahdin hypähtäen taaksepäin.

"Oletko tuonut minulle mahtipuuroa?", kysyi Retiisi.
"E-En... taskuissani on vain minttukarkkeja ja lumpeenlehtiä", vastasin pelokkaana.
"MIKÄ ON HOROSKOOPPISI?!", huuhdahti Retiisi melkein surullisena.
"Olen leijona, olen aina ollut. Paitsi syntyessäni olin konduktööri, mutta siitä on jo aikaa", vastasin hieman uhmakkaana.
"Jaa'a.", sanoi retiisi ja pisti kätensä taskuuni.

Olin tietenkin hieman hämmentynyt, mutta toisaalta myös helpottunut, kun Retiisi nappasikin taskustani pistoolin ja ampui itseään päähän.

"Toisaalta... elämä on outoa", sanoin itselleni ja nostin maasta kastemadon, jonka työnsin sieraimeeni.

"Huomenna tulet kuolemaan", kuiskasi jokin kaukaisuudesta.

Jatkoin elämää, touhujani.

Mahdoin olla hieman sekavassa mielentilassa laittaessani jakoavainkokoelmani esille Lahden moottoritielle. Ei sitä voinut arvata, että niiden vetovoima houkuttelisi paikalle norsunmetsästäjiä. Ole siinä sitten rauhassa kun sata eri väristä, kokoista ja muotoista raavasta miestä sihtaille omaa rakkainta aarettaan. Onneksi laukaustakaan ei ammuttu. Kiitos siitä kuuluu maksakirroosille. Vaikka niitä viinan haittoja hypetetään, niin ei se lopulta olekkaan niin paha asia. Muistakaa tämä yläasteen päihdekasvatustunneilla. NE VALEHTELEVAT SIAT! Pitäisivät vain huolen omista asioistaan.

Pahoittelen silmin huomattavaa päiväkirjamerkintöjeni tason laskua. En vain kykene ilmaisemaan itseäni tarpeeksi tasokkaasti. Alussa oli vain hyvä tuuri ja muutenkin nykyään imppaan paljon vähemmän liuottimia. Asioilla on monta erilaista tapaa kulkea. Polut haarautuvat ja sitä rataa.

Keskustelin juuri messengerissä hyvän ystäväni, joukkuetoverini "Puhiksen" kanssa. Hän sanoi, että kun menee meren äärelle yksin niin tulee ajateltua uusia asioita. Ottaa yhden sikspäkin ja tissuttelee hitaasti pari, kolme tuntia. Kuulemma voi ajatella tuleeko elävänä takaisin, mihin hän kyllä sanoi "noei".

Toisaalta elämästään saisi mukavampaa ja antoisampaa, jos joka paikkaan mennessään ajattelisi, että tuleeko elävänä takaisin vai ruumisäkissä. Voisi sanoa, että silloin elämä ehkä maistuisi paremmalle.

Pohdin yhä näiden merkintöjen tason laskua. Pitäisi varmaan vähemmän kirjoittaa oikeista asioista ja yrittää palata vanhalle hienolle sekavuudelle. Toivottavasti mieleni ei ole pysyvästi vaurioitunut.

Toisaalta ei näitä lue kukaan muu kuin minä. Tavallaan kirjoitankin näitä itselleni. Itselleni ja muille? Ei kannata olla liian itsekriittinen. Antaa muiden hoitaa haukkumiset ja tehdä mitä haluaa.

Soita mulle ja piere mun puhelimeen.

Terveisiä rakkailleni, eli varpailleni.