IRC-Galleria

Minä katselen rantaan ajelehtelevia kaislan pätkiä ja pientä sorsaa joka viimein on tainnut oppia selviytymään ilman emoaan.
Pian on kai pakko jatkaan matkaan sillä tuuli on jo kääntynyt kovin syksyiseksi ja kaulahuivi päästää aika ajoin viiman lävitseen.
Minä muistan joskus pienenä käyneeni täällä, luulen että tänne on haudattu joku sukulainen.
Sivelen kylmillä sormillani kiven pintaa ja koitan saada mieleeni kuvan, minkälaista on ollut tuona päivänä kun kivi on saatettu paikoilleen.
Se on kaunis, sekalaista graniittia, kultaisia kaverruksia ja rakastavia sanoja.
"Isä, aviomies, ystävä.."jne.
Mutta kuka hän oli? Moni meistä tulee joskus isäksi. Moni aviopuolisoksi jos onni käy.
Mutta mitä se kertoo. Oliko hanen lempivärinsä sininen?
En tiedä. Pitiköhän metsävadelmista? Entä kultaisista aamuista mökillä, kun kuistin oven avatessa tuoksuu aamukaste ja eilen niitetty heinä?
Seuraava kivi sisältää vain nimen ja elämän keston.
Kuinka surullista, vai onko? Sitä en tiedä.
Aurinko paistaa jo matalalta ja värittää kuusten lomistse osan kivista kuiniin hohtavan kultaisiksi, niinkuin syys auringolla on tapana.
Minä katselen jylhiä puita, merta, ja kaikkia varejä jotka täyttävät tämän puiston.
Täällä on kaunista enkä tunne lainkaan surua kulkiessani tuhansien kuolleiden yllä.
Ne tanssikoot haudassaan sillä surullinen ei saa olla, ei niin kauan kuin näkee täällä olevan niin paljon kaunista.
Minä istu hetkeksi penkille. Pienen hopeapajun varjoon ja lasken kuihtuneen kukan kädestänä maahan, siihen missä puu juurtuu kiveen kiinni. Siihen ei ketäään ole kuopattu. Se on hyvä paikka kukkani olla.