IRC-Galleria

Tämän talon huoneiden hiljaisuuden painosta tajunta räjähtää. Viina haisee, oven avatessa ei takaisin pääse enää. Kolme päivää hiljaisuus, eikä sanaakaan enempää. Ja se huuto ei lakkaa sittenkkään. Äkkiä kuin järjen ulottomattomasta maailmasta valo viiltää pään.
Ääniä naapurista, tai ehkä vain minun omista mielikuvista. Ja minä hymyilen kuin hölmö,
mutta iloni kiero kuin kosto. Äkkiä minä nautinkin kaikesta siitä etovasta vihlonnasta.
Tunnen voittaneeni itseni kun opin vinkumatta nielemään kaiken paskan.
Minä hymyilen, sillä sinä et kestä kun katson halveksuen sinuun ja kuinka
minusta tulee immuuni sinun sairaalle mielellesi.
Eivätkä sanasi enään ole nyrkki kasvoillani, tai painava hiljaisuus.
Tunnen kuika vapaus täyttää keuhkot hiljalleen, mutta tällä kertaa kokonaan.
Minä olen lyönyt sinut ja sinä kapinen rotta ryömit sohvan nurkkaan takaisin hukkumaan itseesi.
Mutta toista päätä en voi kääntää.
Kaveria ei jätetä, mutta mitä jos hän tahtoo jäädä?