IRC-Galleria

tänään oli se vuoden hiihtolomaisin päivä kun löytää
tampereelta runsaudensarven ja sen kätköistä aivain
liian hyviä tummasuklaakuorrutteisia pähkinöitä, joita
on hyvin vaikeaa ostaa kolmennes kilogrammaa
vähempää.

pyöräilin metso-kirjastoon koska laukussani oleva
kirja pyysi sopivaa miljöötä lukijalleen, ja lukijalle
kelpasi paikka jossa todennäköisyys kohdata fiksu,
mukava ja ehkä jopa hieman yksinäinen henkilö olisi
kohtalaisen suuri. jolle ehkä jutella jos sattuisi samaa
kirjaa hyllystä vetämään, mutta siis ainakin katsoa
ohimennen silmiin vaivihkaa.

huomasin että voisin varata ajan musiikkihuone
kakkoseen tunnin kuluttua, jossa pääsisin pianoa
soittamaan. salaa toivoin, itselleni täysin myöntämättä,
että saisin tunnin kuluessa kakkoshuoneeseen
seuralaisen, joka on useamminkin ilmaissut
halukkuutensa kuulla miten mun sormeniliikkeeni
säveliksi päätyvät. niimpä varasin kakkoshuoneen ja
vaikka teksiviestipyyntööni ei tullut myöntyvää
vastausta, innolla asetuin lukemaan laukussa olevaa
kirjaani eikä huvittanut lähteä kirjoja vetelemään
hyllyistä.

onnistuin myös olla syömättä aivan koko
suklaapähkinäpussillista kertaistumalla.

tuolle tiskintakaiselle leppoisalle kirjaston sedälle, jonka
vihkoon varaukseni merkkasin, tulisin juttelemaa
useamminkin - valkoinen kakkoshuoneen soitin ihastutti
nimittäin niin. aiemmin päivällä koetuksissa olleet
musiikkiliikkeen yamahat ja flyygelit unohtuivat aivan
saman tien. lumoava kosketinten tuntuma pyysi vuoroin
huoneen kuunneltavaksi niin hennointa tuutuilua, että
brasilian karnevaalien pauhaavinta huisketta.

piano oli kyllä ihan jees, mutta todellisuudessa jatkossa
kun kirjastonsedän vihkoon tulen nimeni merkkailemaan,
mielessä ei suinkaan ole kakkoshuoneen valkoinen
kaunokainen, vaan koitan sivun varausmerkinnöistä
hahmottaa käsialasta mikä voisi olla sen
punapolkkatukkaisen, ujonoloisen tytön nimi, jonka tulen
ykköshuoneessa näkemään lasin takaa.
koska se hymyili mulle.

käsialan ja nimen saan selville pikemmin kuin olisin
uskaltanut kuvitellakaan. ihmeekseni huomaan että tyttö
käy kirjastossa soittelemassa päivittäin. kohta se ei
tunnukaan enää niin ihmeeltä, vaan enemmänkin
yhtälaiselta kiinnostukselta tytön osalta päästä tämän
haaveilijan lähelle. kauan ennen kuin päähäni saapui
kuvitelmat - tai paranoiat - yhtälaisesta tunteesta
toiselta osapuolelta, kaipuun värittämät pianon sävelet
ovat kaikki kaikessa. en haaveile kuvin enkä sanoin.

sitten rakastan, sävelin. tai niin luulen, mutta
todellisuudessa rakastan vain niitä säveliä joihin oon
saanut herätettyä kauneimmin soivan sielun.

todennäköisintä on etten ikinä tule juttelemaan
hänelle. ehkä huomaan hänet salskean kultukurkun
säestäjänä ja tajuankin kuinka upea onkaan se
musiikkiosastolla usein jazz-levyjä lainaamassa
näkyvä paljoin jaloin tanssahtelevin askelin kulkeava
kummajainen. tai punapolkkatukan
loppututkintotilaisuus on viimein ohi johon hän
kuumeisesti päivittäin harjoitteli sopivanlaisella
pianolla, ja varausvihkosta hänen kynänjälkeään
näkee enää vain harvoja kertoja vuodessa.

hei, nyt musta tuntuu että tulenkin juttelemaan!

vakuutan itselleni että saan suurimman tyydytyksen
viattomasta yksinäisyydestäni, mutta oikeestihan
elämääni ja haaveisiini mut sytyttää yhä uudestaan
se että tiedän että voin lähettää ystävälleni - jota en
ikinä ole nähnyt - tekstiviestiin tiivistetyn päivittäisen
pikku tarinani.

leuka rintaan, rypyt otsaan, itku kurkkuun ja mettään hiihtämään

"3,5-vuotiasta Lassi-veljeä ei nyt
juuri kiinnosta mikään ohjelma,
vain Muumi oli tärkeä.
Hän viihtyy hyvin yksikseenkin
tavaroidensa kanssa."

(Uusi nainen, 3/1993)

kiitos nöyryys kun muistutat
kuinka hauras tää lapsi on
kiitos yksinäisyys kun kerrot
kuka en oo kiitos rohkeus kun
annat lisää luottamusta heittäytyä
pilvien syliin entistä tervetulleempia
taas ootte nauru ja kyyneleet

milloin häntä pelottaa, pohjattomalla katseellaan hän repii toista alastomaksi suojistaan

viattomuutensa kun huomaa, sädehtii hän toisen silmiin kunnes tähdet välkkyvät niistäkin

täydellä sydämellään rakastaa, hän uskoo, mutta ei itsekään ole varma rakastaako silti kaikkein eniten niin pyhää suurta haikeutta yksinäisyydessään

hän haaveilee vielä nauravansa ilosta; ikionnellinen on vapaaksi voittamistaan kyynelistä

tunsin rauhan painajaisissa

ahdistuksen, vaatimusten olevan heikkouttamme

heikkouttani

ellen tunne kauniina sinua, minua, koko uskomattomuutta


rohkeutta jokaiselle!

Toisinaan, harvemmin, katson kelloa, puolineljä aamuyöstä

Nojatuolissa istuen, modeemilootan valot näkökyvystä muistuttavat, viis veisaten

Hengitysilmaa anellen, Isonalle syliin rutistuen. Ei ollut vesipisaroita



Opettelen hengittämään, pimeässä, paiste häikäisee







Näkö harjaantuu pimeään, olinkin kauhistellut kauneutta












Yleensä jätän katsomatta kelloa

Ehkä jos kerran voisin lentää lailla linnun, tajuaisin, kuinka paljon hienompaa onkaan taapertaa pinnalla maan.

Sitä odotellessa, kuulisin Sinun ehdotuksesi, millä paikkakunnalla viettäisin yksitoista kuukautta elostani, lähtien tulevasta kesäkuusta. Kerro toki myös mukavasta työnantajasta, joka halajaa lähestulkoon ilmaista, ja vähintäänkin sen veroista, työvoimaa sivarinimikkeellä. Kiitukset. (Eipä ole muutenkaan ideoita loppuelämän muodollisuuksille, kuten opiskelupaikalle. Kerro!) Parhaat ehdotukset toteutetaan!

Eksyvä löytää.

Jos sää ole itsenäine, sää ole pelottava.
Jos sää ole ystävälline ja ymmärtäväine, sää ole liian kiltti.
Ku sää sano mitä sää ajattelet, sää ole rääväsuu. Jos sää ole hiljaa on sus jotta kummallist.
Jos sää anna, sää ole helppo nakki, jos sää pihtaat haeta jolta muult.
Yritä täs sit olla.

Venytel tualis semmottos et pää menee taakse ja kattelet maailmaa ylösalasi.
Hiukka hianon näköst.
Ei iloseks tulemiseks enemppä tarvita.


Pan lähettäen kaikil, joil o väsymyst ja kaikil, joil ei ol ja si kaikil joil halut viestin laitta.