Ärri murri, mä kaipaan ihan liikaa, miksen vaan voi soittaa ja pyytää hakemaan mut pois täältä, haluaisin että voisin edes hetken jutella ja kuulla toisen rauhoittavan matalan äänen, kaipaan sitä sen ympärilleen luomaa rauhallisuuden ja turvallisuuden tunnetta. Mä kaipaan kauheasti sitä, että se vaan kaappaa mut kainaloonsa ja antaa olla, kuuntelee vaan. Mielettömästi kaipaan nyt niitäkin hetkiä, jolloin en saa mitään vastausta, vaikka se yleensä ärsyttääkin todella paljon.
Enkä edes käsitä miten tää on mahdollista? Jos sä tunnet toisen periaatteessa vaan pintapuolisesti, mutta samalla silti tuntuu, että tuntisit paremminkin? Ja vaikka sä tiedät olevasi vain yksi lukuisista pelinappuloista toisen pelissä, silti se ei tunnu siltä. Se vaan tekee sen niin siististi, antaa ymmärtää ja olettaa että olet erityinen. Eikä se edes haittaa vaikka sä ymmärrät sen.
Mutta niin, harmittaa ja surettaa se, kun tiedän että periaatteessa en voi itse tehdä mitään minkään eteen, vaan mun pitää odottaa aina että toinen haluaa mut lähelleen. Itse en voi millään tehdä aloitetta. Vaikka nyt olen pari päivää halunnut vaan soittaa ja kertoa että kaipaan sitä tosi paljon, tarvitsen sitä hetkeksi lähelleni, miksei se vaan voi mennä niin?