Mulla on vaan ihan järkyttävä ikävä. Ja siihen sekoittuu taas kerran kamalan paljon katkeruutta ja inhoa, pettymystä itseensä. Kysymyksiä, vastauksia, ristiriitoja, valheita, totuuksia, väärinkäsityksiä... Ja kaikki vain omassa mielessäni. Onko siitä osakaan totta ulospäin?
Alusta alkaen annoin itselleni väkisin luvan vetäytyä itsesäälin, kietoutua syvälle luomiini ongelmiin ja eristää hapensaanti kokonaan. Miksi ihmeessä koitan kietoutua tiukasti ikävään kun voisin vain jatkaa siitä mihin jäin aikaisemmin?
Kaikki yhtä kuitenkin, ei se poista sitä tosiasiaa, että olen aivan järjettömän surullinen.