En tiedä onko se syksy, vai se kuinka paljon enemmän aikaisempaan verraten olen alkanut runoja lukemaan, vai kenties täydellisen eskapismin kaipuu mikä on saanut otteen musta vieden jonnekin kauas. Mutta en tällä hetkellä keksi yhtään mitään parempaa kuin vesisade, mielen rauhattomuus, sisäinen levottomuus, kynttilät, oleminen. Kaipuu kauas. Ehkä syy on Chopinin kätten työssä, hauraiden pisaroiden loputtomassa voimassa, luonnon vetäytymisessä...
Ehkäpä sen ei ole tarkoituskaan selvitä.