Kirje pohjoisesta
Vaikka kesä oli lämmin, en ollut tuntenut auringon poltetta enää pitkään aikaan ihollani. Olin istunut harmaassa hämärässä yksin, kylmän hien kuorruttaessa ihoani, joka oli vaaleaksi kalvennut ja roikkui kuihtuneena ruumiini päällä kuin liian suuri vaatekerta.
Silmieni yleensä niin tarkkaavainen katse harhaili nyt kaikkialla osaamatta kohdistua mihinkään pidemmäksi aikaa. Iirikset olivat hiljalleen muuttuneet karmanvaaleiksi, aivan kuin sokean silmiksi, mutta kyllä minä näin. Näin paratiisin jossakin tuolla kaukana, missä vedet ovat yhtä kirkkaita kuin taivas, missä ruoho on ikuisesti vehreää eikä lintujen laulu vaimene koskaan. Ja jokin kutsui minua sinne.
Olin sairas. Mutta minä päivänä hyvänsä odotin saavani viestin pohjoisesta. Hän oli sen minulle kauan sitten luvannut. Hän oli luvannut minulle kylmän suudelmansa kun olin sitä häneltä anellut yön pimeinä tunteina. Pian hän kirjottaisi, pian hän tulisi.
En ollut ainoa, joka tiesi hänen vielä kirjoittavan, en ollut ainoa, joka sitä odotti. Ihmiset säälivät minua, mutta olivat itse liian itsekkäitä osoittamaan tunteitaan. En kaivannut sääliä, mutta olisin kaivannut lämpöä. Lämpöä, jota jokainen luokseni tullut olisi hieman tuonut. Mutta he eivät tulleet, siksi odotin yhä vain häntä.
Lokakuun kolmantena hän saapui. En ollut tunnistaa häntä kylmän pakkasyön rauhoittavassa pimeässä. Hän seisoi vaitonaisena sänkyni vierellä aivan kuten ensimmäisellä kerralla tavatessamme. Olin hätkähtänyt hereille painajaisesta, joka toistui joka yö, kuin tietäen hänen saapuneen. Ja siinä hän nyt oli.
"Sinä tulit", hymyilin ja kohottauduin istumaan kapealla vuoteellani. Hän seisoi yhä liikkumatta ikkunasta lankeavan kuunvalon valokeilan ulkopuolella.
"En tullut sinun vuoksesi", hän vastasi kireällä äänellään, jonka olin tottunut kuulemaan. "Miksi kutsut minua vaikkei ole sinun aikasi?"
"Ei ole aikani?" äänestäni kuulsi pettymys. Olin odottanut jo niin kauan. "Miten niin ei ole?"
"En tullut sinun vuoksesi", hän toisti ja selittämättä sen enempää hän katosi. Olin jäänyt jälleen yksin pimeään, enkä tienyt enää mitä olisin tehnyt. En tiennyt miksi nousin ja haparoin tieni pimeän huoneen poikki ovelle ja riuhtaisin sen auki. En tiennyt miksi juoksin paljain varpain ulos lumihankeen ja etsin sokeasti katseellani häntä. Mutta hän oli poissa.
Kun aamu valkeni, kyhjötin vieläkin ulkona lumisateessa, kukaan ei ollut kaivannut minua, ja kun aurinko vihdoin osui minuun, tunsin taas sen lämmön. Tunsin lämpimän tuulen kasvoillani vaikka pakkanen kohmetti varpaitani.
"Miksi teet tästä näin vaikeaa?" en pystynyt kääntymään ympäri, mutta minun ei tarvinnut. Hän kaarsi eteeni, tuo musta enkeli, jonka hymy oli niin kaunis, kaunis kuin kuolema. Mutta nyt hän oli vihainen. Hänen suupielensä olivat kääntyneet alas ja hänen katseensa oli tumma. "Sanoinhan, ettei ole aikasi."
"En välitä, tahdon mukaasi", sanoin yhtä rauhallisen pettävästi kuin hänkin oli sanonut. "Olen odottanut jo liian kauan."
"Et ole vielä valmis", hän kivahti. Hänen kasvojensa miltei täydellisen ilmeetön naamio oli nyt pudonnut hänen kasvoiltaan ja ne kuvasivat pohjatonta epätoivoa.
"En välitä", kuiskasin ja tuijotin valkeaa lunta jalkojeni juurella. "En todellakaan välitä."
"Mikset sinä välitä?" hänen kasvonsa olivat nyt aivan omissani kiinni. Hänen lämmin hengityksensä poltti jäätyneitä kasvojani kun hän kuiskasi sanat minulle. "Mikset sinä välitä kun minä välitän? Miksi minä olen se, joka valittää siitä, mistä minun ei kuuluisi, mutta sinun pitäisi?"
"Mikset vienyt minua silloin kun tapasimme?" kysyin ja yritin välttää hänen kysymyksensä, sillä minulla ei ollut vastausta siihen. Hän huokaisi raskaasti. Jääkiteet ripsissäni sulivat ja noruivat poskiani pitkin pieninä puroina. Tai ehkä ne olivat kyyneleitäni.