IRC-Galleria

Taas on ihminen ajettu nurkkaan. Hienoja skenaarioita päässä, Talvella hangessa makaamassa tuijottamassa tähtiä. Nuotion äärellä liekkien lumoamana, kesäyönä katolla katsomassa auringonlaskua. Usvan keskellä järvellä soittamassa kitaraa.

Eipä sattuma ole suonut tilaisuutta.

Viikonloppu impivaarassa partioinnin merkeissä. Nyt sit ihan hirveen voipunut olo, kaikkialle kolottaa jne.

Miten jollain voi olla niin nätin kuulonen ääni? Uppsala ->

Today, is gonna be the day, that they're gonna throw it back to you.

Vittu toi sorbun tuoma "laturin johto" on paska! Näyttää et ladataan 81%, sitte hetken päästä 80% Anteeksi mitä?


Perjantaina vapaa.

Oli sateinen syysilta, kello näytti seitsemää yli yhdeksän. Ympärilläni loisti katuvalot kaupungin muuten synkeässä ympäristössä. Lähdin kävelemään koululta kohti kauppakeskusta, vetäen hupun päähäni ja ujuttaen käteni hanskoihin. Yritin pitää sateenvarjoa suojanani, mutta päätin lopulta pistää sen sumppuun, Siitä ei ollut muuta kuin harmia puuskaisen tuulen paiskatessa tihkusadetta kasvoilleni. Pyörittelin sateenvarjoa käsissäni kuin sotilas asetta paraatissa, ei sille muutakaan käyttöä ollut. Mietin hiljaa mielessäni, miksi edes otin tuon rotiskon mukaan, sade oli kuitenkin pientä tihkua.

Tunsin kylmän hien nousevan selkääni, mieleni alkoi taas kääntyä minua vastaan: Mitä jos vastaan tulee joku roisto, joka nyt välttämättä haluaa tehdä pahaa? Olihan minulla sentään sateenvarjo, tiukka tuikkaus palleean tekisi varmasti tehtävänsä. Katselin etsivästi ympärilleni, näin maassa tammenterhon. Se toi mieleeni muiston aikaisemmasta illasta, kun kävelin ystäväni luokse odottamaan bussia. Pudistin päätäni ja jatkoin kävelemistä yrittäen soittaa samaiselle ystävälle, mutta puhelin oli varattu. Ei minulla tosin olisikaan ollut aikaa pitkälle vierailulle. Saavuin parkkipaikan reunalle, siellä ei ollut kuin muutama auto. Päätin oikaista sen läpi, toivoen että kauppakeskus ei olisi vielä kiinni. Parkkipaikalle oli muodostunut syviä lätäköitä, kiersin ne parhaani mukaan. Eräs auto lähti liikkeelle, kääntyen minua kohti, ajaen tosin hiljaa ohitseni.

Kävelin kauppakeskuksen liukuovista sisään, laskien hupun päästäni. Manasin mielessäni hiuksiani, jotka eivät millään suostuneet pysymään kuosissa, vaan elivät omaa elämäänsä. Katsahdin oikealle, huomaten, että määränpääni oli sulkenut ovensa kymmenisen minuuttia sitten, juuri kun olin päässyt iltalukiosta. Hymähdin itsekseni ja jatkoin matkaa kohti kävelykatua. Vedin hupun takaisin päähäni astuessani ulos hiljaiselle kävelykadulle. Mietin, mikä ihmisiä oikein häiritsee vesiränniä muistuttavassa purossa kävelykadun reunassa, olisihan siihen mahdollista loukata nilkkansa, mutta mihinköhän ei itseään satuttamaan onnistuisi. Jatkoin kävelemistä bussiaseman suuntaan, luoden katkeran katseen kikattavaa paria kohden. En ollut erityisen hyvällä tuulella, eikä myötäonnea teinipareille oikein löytynyt. Ympärillä oli lähinnä ovensa jo sulkeneita puoteja, kauppoja ja kahviloita. Kai joku räkälä vielä oli auki, mutta ei tehnyt mieli astua sisälle yhteenkään niistä, ja mitä siellä edes tekisi alaikäisenä.

Päästyäni kävelykadun päähän, otin kaulastani huivin ja sidoin sen sateenvarjoni varren ympärille. Ilma oli tukahduttavan kostea, mutta silti lempeän viileä. Jouduin pysähtymään liikennevaloihin, ja katsahdin kelloa. Bussi lähtisi vasta kymmenen minuutin kuluttua, se olisi illan viimeinen bussi määränpäähäni. Valojen vaihduttua vihreäksi katsahdin eteeni ja ylitin tien, katsomatta sivuilleni: ”Ei ne kuitenkaan päälle uskalla ajaa” mietin mielessäni. Kävelin laiturini kohdalle, katsahdin penkkiä ja harmittelin miten märkä se oli. Ympärilläni autot tööttäilivät kilpaa, pienessä mielessäni teki mieli mennä ja iskeä sateenvarjo konepellin läpi, mutta päätin olla toteuttamatta lievästi häiritsevät ideani. Teinit älysivät viimein hiljentää autonsa, ja sain miettiä hetken rauhassa.

Viimein bussi koukkasi laiturille ja katsahdin sen päämäärä kylttiä. Lausuin miltein huutaen: ”Et vittu voi olla tosissas!” kun näin sanan (pika). Se tietäisi kolmen kilometrin kävelyä tihkusateessa, myöhään illalla katuvalojen katveessa. Nousin silti bussin kyytiin, jolloin sain helpotuksekseni kuulla, että juuri tällä välillä, se on normaali vuoro, ja jatkaisi vasta seuraavasta kaupungista pikavuorona. Istahdin toiselle penkkiriville, ikkunapaikalle asettaen sateenvarjon viereeni. Kytkin turvavyön kiinni ja katsoin ulos ikkunasta kaupungin valoihin, toivoen vielä löytäväni jostain asian, jonka olin jo unohtanut. Radiosta kuului turhanpäiväisiä uutisia, tiesin että greenpeace nostaisi hirveän kohun Ranskassa sattuneesta ”ydinvoimala onnettomuudesta”. Yksi kuolonuhri, neljä loukkaantunutta.

Hetkisen kuluttua bussi lähti liikkeelle, ja syväydyin lukemaan kirjaa, joka minut tulisi lukea ennen kurssin loppua. Harmittelin mielessäni, että voisi illat paremminkin viettää kuin opiskellen, mutta kaipa siitä joskus myöhemmin olisi hyötyä, ehkä. Päästyämme kaupungin valoilta, katsoin ulos ikkunasta kosteaan pimeyteen ja huokaisin sisälläni. ”Tihkusade, synkkä syysilta... Pieni romanttinen vittupää sisälläni varmasti aikoo kirjoittaa tästä kirjan tai edes runon.” Vuosia aikaisemmin, olin antanut eräänlaisen sivupersoonan kasvaa sisälleni, Romanttinen Vittupää, siksi minä sitä yleensä kutsuin. Harva tietää sen olemassaolosta, en yleensä kerro muille kuin henkilöille, johon luotan todella paljon. Niitä henkilöitä on kaksi, toiseen olin rakastunut, toinen taas on paras ystäväni, jos nyt häntä sellaiseksi voisi kutsua. Bussissa oli minun lisäksi kolme muuta matkustajaa ja kuljettaja. Meillä jokaisella varmasti oli synkät salaisuutemme ja omat tarinamme kerrottavina, mutta niistä ei varmaan kukaan muu tiedä, kun me itse. Olin varma, että olin nähnyt yhden heistä aikaisemminkin, varmaankin bussissa. En uhrannut asialle enempää ajatuksia, ja syvennin tuijottamaan pimeyteen.

Romanttinen Vittupää, pikkuhiljaa katkeroitunut ja murhanhimoiseksi yltynyt sivupersoonani kuiskaili pääni sisällä: ”vielä jonain päivänä haluan nähdä tämän maailman kylpevän tulessa, Palavan tuhkaksi tuhon liekeissä”. Nuo sanat kalvaavat minua miltein joka yö. Ennen se vain rustasi runoja ja leperteli hellyyksiä muille, muttei koskaan saanut vastakaipuuta. Kasvoin katkeraksi, ennen olin iloinen kun muut löysivät ”sen jonkun”. Nykyisin tunnen vain katkeruutta, kun ympärilläni miltein kaikki löytävät sen jonkun. Vain minä olen yksin, Romanttisen vittupään kanssa. Myöhään iltaisin odotan aina ihmettä, tietäen kuitenkin, ettei mitään tule tapahtumaan.

Havahduin ajatuksistani, kun näin edessäni kaupungin valot, olin lähellä määränpäätäni, joten laitoin kirjani takaisin laukkuun. Vilkaisin ympärilleni, kaikki muut olivat vielä matkassa mukana. Vain yksi nousi bussista ennen minua, se ainoa, jonka luulin nähneeni aikaisemmin. Kotvan kuluttua minä itsekin painoin pysäytysnappia, astuen takaisin viileään ja kosteaan yöhön. Kävelin tien yli pihaan, josta otin polkupyöräni. Ajoin kotipihaan, astuin ovesta sisään heittäen laukun nurkkaan ja marssien suoraan huoneeseeni. Paska reissu, mutta tulipahan tehtyä.

Takanapäin on. Perjantaina pidin sauna_illan. Eipä siinä muuta. Päivä kerrallaan etiäppäin. Ens viikonloppuna karonkka =O

Dodih, nyt on testiajettu ulkonen äänikortti (PreSonus audiobox usb) ja kaverin synttärit veitelty. Seuraava viikko on hiton kiireinen, hyvä jos kerkee syödä tai nukkua.

Se pitäisi kieltää lailla, ei siitä tule kuin paha mieli, kun ei tiedä minne suntaan oikein kulkea, ja mitä elämältänsä haluaa.

Juup, nyt on viikonloppu himoksella takana. Menyyn kuului niin syömistä ravintolassa kuin kalliolaskeutumistakin. Ykköseksi kuitenkin kiilasi paintball, josta ruhjeet muistona. Partio <3

Joo, työssäoppimas korjalas yhel tukkuril. Helppoo hommaa, mut kahvinkulutus vetää vatsan sekasin, ja mahahaavan tekee, Ei hjyva D=

Derp

Ööm, työssäoppimaan? Loma ohi. Kävin subwayssa, vieläkin hyvää on.