IRC-Galleria

Kuuluuko ihmisen
muistoja väärennellä,
tunteita feikata
ja itsensä samalla täten kirota?

Pienestä hetkien lähtien,
asioihin jotka koettiin.
Enemmän kuin mitään,
sua kaipasin.

Adventtisunnuntaina sisällä istun,
täällä homehdun ja
ikkunasta ulos murjotan.

Aallot harjaa heiluttaa,
hukuttaa mereen aaltoilevaan.
Ongelmat taakse jää,
kunhan nauttimaan vielä jäät.

Lumi sataa kylmään veteen,
kerää pisarat lautoiksi
ja jäädyttää pinnan.
Jääkausi saapuu.
Ilma sakenee.

Kuulen tasaisen äänen,
seuraten meren rantaviivaa.
Jota ei enää ole.
Vain suuri jäälautta.

Kaviot hakkaavat tahtia,
jää seuraa askelia.
Höyry piirtää pilviä taivaalla,
leikkii kohtaloa.

Pieneen pulloon vangittu,
pieni sielu surullinen.
Katselee lasin läpi,
tarkkailee toista.


Kuvittelee millaista oisi,
vapaana olla.
Nauttia auringosta
ja toisen viereen käpertyä.


Hetken nauttia jos siitä vois.
Kaiken siitä antaisin.
Jos kerran edes kokisin,
hetken täysin uuden.

Kättäni kun nostan,
kiveen turvaudun.
Päätäni särkee
ja syy on sun.

Vain hetken verran,
havaitsen liekkien leikkivän.
Veden murtaessa punaisen sävyt,
häivyttäen mustaan surmaan.
Tukiranka.


Vesipisara vahingossa,
surmasi vihollisensa.
Kuihdutti maaperällään,
tukahduttaen.
Julmaa.


Taistelussa hävisi,
tuli pienoinen.
Vettä vastaan ei ole järkeä,
tuhlata voimia.
Tuli pettyneenä sihisten sammui.