IRC-Galleria

Hento kuiskaus betoniviidakossa,
hukkuu mölysaasteisiin.
Pieni ihminen ei yksin sanomaansa,
täällä esille saa tuotua.
Voit nykiä ihmisten hihoja,
huutaa korvien vieressä.
Kukaan ei kuule sinua,
ellet puhu samoista asioista.
Sanasi hukkuvat puhelimen
heikkoon valoon.
Surinaa.

Miksi maailma kulkee urallaan,
vaikka ihmiset tekevät pahojaan,
ja maailmaa rupeavat tuhlaamaan?

Katselen tummin silmin sinua,
toisen tien laidalla kulkevaa.
En uskalla tulla puhumaan,
ettei mua hulluks leimata.

Kun sitä kuuta nousevaa odotan,
ulvon näyelle yksinäiselle.
Kuu taivaalla yksin möllöttää,
ja ihmiset sen tunteillansa tukahduttaa.
Onhan se kurjaa olal muiden terapeutti
ja olla se, jota ei kuunnella.
Lohduttavana olkana ja
omat murheet padota.

Sanotaan, että olen onnellinen
kun itken kyyneleitä.
Vuodatan vertani
ja kadun tekojani.
Silloin olen haavoittuvaisin.
Ilman tehtyjä virheitä
en olisi tässä nytkään.

Pakotettu polvilleen,
murtumispisteeseen asti viety.
Minä kyllä jaloilleni,
vielä kerran pääsen.
Ja kaikille näytän,
kuinka vahva oon.
Ette ole vielä nähneet mitään.

Kun yksin metsään katselen,
näen sen, mitä usko en.
Pienten keijujen siipien kimalluksen,
ja pienen äänen, niiden havinan.
Tuulen puhaltaessa lehdet
tanssiin, hurjaan mukaan.
Kunnes aamu koittaa
ja kaikki katoaa.

Kun tekstarin minä luin,
sydämeni oikein kiivastui.
Nyt niitä pääsykokeita,
toisella tavalla stressaamaan,
ja parhaansa näyttämään.
Ja siitä unelmoimaan.

Hyisessä lumessa,
kylmässä tuulessa.
Istun kuin tatti sateessa,
kevättä jo rukoilemassa.

Kuin koira hautaa kaluttuja luitaan,
niin me hävitämme muistoja.
Yhtä välinpitämättömästi ja
unohdamme niiden olemassaolon.