IRC-Galleria

Niin pahalta se aina tuntuu ja pahemmaksi se vain muuttuu.
Siihen ei vain koskaan voi tottua, varsinkaan jos sitä vierestä katsoo.
Tuntuu että suru on murtanut naapurini, yrittää nujertaa kaiken mitä olemme vuosien varrella rakentaneet saaneet aikaan. Ei se helpolta tunnu, kun tietää ihmiset joilta lähimmäinen on ajan verhon taakse matkustanut. Kysyy vain aina, miksi juuri heiltä?
Ihminen muuttuu jonkun kuollessa, suru ottaa vallan. Mies joka on kova ja ei koskaan itke. Paskat sanon minä. Suru on todellista, kaipuu käsin kosketeltavaa. Ikävä.
Sitä jokainen alkaa miettimään niitä viimeisiä hetkiä, milloin on nähnyt, mitä sanonut. Ei se vierestäkään ole helppoa katsoa. Tuntuu itsestäkin samalla todella pahalta. Ei tiedä mitä pitäisi sanoa, mitä tehdä. Sanonko "Otan osaa" Sitä sattuu. Me eletään täällä hetki, jonka jälkeen menemme pois, parempaan paikkaa. Vai sanonko niin, se on kuollut So What? Show must go on?

Ei, en sano mitään. Nyökyttelen hämillään päätä. Kykenemättä nostamaan käsiä halaukseen, olematta välittämättä asiasta. Sisältä muljahtaa jokin pallo ympyrää, kyyneleet tulevat silmiin katsoessa toisen itkevän. Kuuntelen sivusta surua, tarinaa, epätoivoa.

Niin meille päivät kaikille annetaan,
me ne innolla eletään.
Katsomme kirkkain silmin tulevaan,
unhoittaen menneet surun kyyneleet.

Niin helppoa on ottaa olut kaapista,
tabletti purkista joka lääkäriltä haettiin.
Suru ja tuska koktailiin unhoittaa,
hautajaisia odottaa.

On arkku kevyt,
elämän paino harteilta kadonnut.
Niin pieninä me tänne tultiin,
pieninä täältä lähdetään.

Lähtö on intiimi ja herkkä,
Sinua siellä muistellaan lämmöllä elämän.
Parhaat muistot läheisten ja ystävien kanssa jaetaan,
silmät yhdessä kuivataan ja elämään jatketaan.

Levätkää rauhassa.