Kerran tätäkin poikaa onni potki kuin seepra lähetyssaarnaajaa.
Vietin erittäin laadukasta iltaa eräässä diskoteekissa. Siinä noin kello kolme aamuyötä lyön itseni parkkiin baaritiskiä vasten. Tunsin, että tähtimerkit olivat kohdallaan. Venus kuiski korvaan ja päässäni soi Pelimannejen "Amore, amore". Olin ehdottomasti baarin haluttavin poikamies, Mr. Univers.
Ei aikaakaan kun kylkeen liimautuu naaras, jonka olemus oli silkkaa hunajaa ja Karita Tuomolaa. Ja hänen äänensä, ah, niin käheä, ujosti minulta utelee: "Lähetäänkö panemaan?". Tunteet velloivat sisälläni, tätä hetkeä olin odottanut. Sanoin "Tottakai.... TOTTAKAI!".
Narikkaan mentyämme ja ulos päästyämme kuljemme käsi kädessä tyhjän kaupungin läpi. Hän johdattaa minut ratsunsa luo, jonka satuloin. Sanon ääneen nuo sanat, jotka mieltäni ovat kaihertaneet: "Ala tyttö polkea, minä istun jopparilla". Saavumme hänen lemmenluolaan. Minä kysyin: "Missä on vessa - tarvii käydä kusella!".
Suljin itseni sammioon. Se oli pimeä. Tavoittellessani valonkatkaisijaa kompuroin. Koitin tukea itseni suihkuverhoon. Verho antoi periksi, minä en. Ja kuin planeetat olisivat törmänneet rojahdin suihkuammeeseen, meteli oli korvia huumaava. Minä verhossa, housut nilkoissa - makasin ammeen pohjalla. Sitten tuli hiljaisuus. "Mitä sä oikein teet?", "Mitä hevlettiäyö täällä yleensä tehdää!!!", vastasin.
Sinä yönä ei tuoksunut pipari ja eikä ampunut nuoltansa Amori. Aamulla herätessä, en tiennyt missä olin. Luulin olevani kotona. Oli vielä kovin pimeä. Joku makasi vieressä. Luulin, että se oli koira, kun se kuorsasi kuin bulldoggi. Minä käsilläni hapuilemaan ja rapsuttamaan. "Hyvä poika - nuku vaan", heti kehumaan. Pimeydestä. Ääni..... että "MMMMIIITTTÄ!½?".