IRC-Galleria

Tänä aamuna Ilonan nälkä sattui näppärästi heräämiseni kellonaikaan. Syöminen oli syystä taikka toisesta hieman hankalaa, mutta ei se mitään: Ilona vastasi minulle ensimmäistä kertaa hymyyn! Katselimme toisiamme silmiin, minulla leveä hymy kasvoillani ja Ilona alkoi hymyillä aivan mahdottomasti. Ihan suu auki suupielet korvissa. Semmoinen kolmen ja puolen kilon nökäre ja niin mahdottoman iso hymy. Isi oli aivan sulaa vahaa ja liikuttunut.
Kaiken lisäksi Ilonan hymy meni pois kun hän käänsi katseensa ja palasi takaisin yhtä leveänä, kun hän katsoi minua uudestaan.
Kyllä tässä nyt kelpaa lähteä töihin polkemaan. Olo on enemmän kuin rakastunut! :)

Tuli tuossa mielipuoleen, kun omassa galleriassa kuvien määrä meni 200:n paremmalle puolelle, ja albumeitakin on 16: helpottanee selaamista, jos uudet kuvat laittaa aina samaan albumiin ja siirtää niitä sitten viiveellä toisaalle. Eli uusimmat kuvat löytyvät osoitteesta:

nebulus

Sinne siis!

Ihmiseen tuntuu mahtuvan paljon rakkautta. Ilonan päästessä kotiin tuntui siltä, että sydän pakahtuu. Nyt tuntuu, että pikkuista rakastaa vielä enemmän. Ja kun Katri tulee Ilonan viereen, huomaa, että häntä rakastaa yhtä paljon. Mistähän sitä rakkautta tulee, kun sen määrä tuntuu kasvavan ihan miten haluaa, ihan vain sitä käyttämällä?

Jännä homma, miten erilaisiin asioihin oppii reagoimaan. Sanotaanpa vaikka, että ajat fillarilla reipasta hölkkävauhtia mudakon päälle viritettyä pitkospuuta, jonka leveys on luokkaa 20 cm. Fillarin eturengas lipsahtaa pois puulta ja pysähtyy siihen paikkaan törmätessään pitkospuiden poikittaistukeen. Tästä lähtötilanteesta seuraa, että fillari heittää kaksi kuperkeikkaa pituusaksellinsa ympäri, itsesi poistuessa tangon yli. Kaikesta huolimatta lopputilanteena oli, että laskeudut hallitusti tasajalkaa kuivalle kohdalle pitkospuiden vieressä, fillarin lyödessä itseäsi ainoastaan kevyesti reiteen.

Luonnollisestikaan ketään ei ollut näkemässä, kun tekee jotain tyylikästä. Varmasti sitten kun tekee frontflip with avec to faceplant -kombon asfaltilla, se päätyy puoli yhdeksän uutisiin. Viime kerrasta onkin jo kahdeksan vuotta.

Yhtä kaikki, kiva tunnin lenkki taas; hieman vammautumisen pelkoa, hieman ilmalentoa, kivoja polkuja, hieman mutaa ja paljon kunnollista hengästymistä. Siitä mää tykkään. Kokeile vaikka ite.

Joo, aamuöiseen hieman täydennystä.

Kastamisen aikana taktikoitiin hieman: syötimme pikkuisen aivan tajuttomaksi varttia ennen tilaisuutta. Tällä saavutettiin kaksi etua:
1) Pikkuinen nukkui aivan umpiunessa alusta loppuun.
2) Vartin ennakko esti pikkuista pulauttamasta kastamisseremonian aikana.

Hieman meinasi olla liikuttava tilaisuus, itse kullakin oli tippa silmässä. Pidin itse Ilonaa sylissäni kastamisen ajan ja pikkuisen tuhistessa siinä pieni hymy kasvoillaan alkoi kummasti silmiä räpytyttämään. Kastamisen teki sama pappi, kuin meidän vihkimisemme, joten senkin vuoksi tunnetta oli enemmän ilmassa kuin ennalta osasi arvatakkaan.
Itse veden valelu päähänkin sujui hyvin: pientä ininää vain pääsi, joka peitti varsin oivallisesti Ilonalta samanaikaisesti vaippaan päässeen turahduksen. :) Unet jatkuivat samantien.

Nyt vain pitäisi alkaa totutella siihen, että Ilonaa voi kutsua nimellään myös julkisesti. Tähän saakka on tullut käytettyä kaikenlaisia kiertoilmaisuja.

Kaksitoista tuntia sitten pikkuisemme sai nimen:

Ilona Helmi Amelie

Nimi pysyi salaisena kasteeseen asti, vain kummit + yksi lipsautettu henkilö tiesivät.
Kastetilaisuudesta myöhemmin lisää, nyt isillä on väsy.

Tiijättekö sellaisia asioita, mitä ei tehdä kerran oppimisen jälkeen? Niinkuin että ei tervehditä hyppimistaipuvaista koiraa naama edellä, ei pysäytetä porakonetta terään tarttumalla, eikä myöskään ajeta puron vieressä kasvavan puun väärältä puolelta pyörällä.
Huomaan listaani tulleen uuden lisän: Lapsen kakkavaippoja vaihtaessa pysytään sivulla takapuoleen nähden, jos lapsella on mahavaivoja. Aina.

Viime päivinä tullut kovasti mielen päälle vanhemmat tapahtumat. Lehdissä ovat aika-ajoin kirjoitelleet kunnallispolitiikko Paula Björkvistin kuolemantapauksesta; naisen mieshän tuomittiin murhasta elinkautiseen rangaistukseen. Asian yksityiskohdista on myös reposteltu kolmosen uutisia myöten aika reippaasti median puolella.
Vittumaista asiasta tekee se, että Björkvistin etunimi sattui olemaan sama kuin äidilläni, hän asui Jyväskylän lähellä, kuten äitini ja kuoli aviomiehensä tappamana kuten äitini, äitini tosin oli avioitunut uudestaan ja asuin tapahtuman aikana isäni luona. Myös motiivi oli jokseenkin sama, liitto oli hajoamassa. Kuolintapakin oli sama, jopa veitseniskujen määräkin oli sama, 69 kertaa. Aikaa tuohon kului Björkvistin tapauksessa tosin puolisen tuntia vähemmän, muutama minuutti. Myös Björkvistin mies yritti tappaa itseään, eikä onnistunut.
Mielenkiintoista miettiä, millä lailla omalle lapselleen selittää omia perhekuvioitaan. Taidan ottaa asian puheeksi vasta, kun toinen on siinä iässä, että voi ottaa isin kanssa kaljan.

Tänään päästiin ekaa kertaa kolmestaan viettämään äitienpäivää. Pikkuisen kanssa tehtiin äitille hieno kortti: jalankuvia sormiväreillä paperille. Luomisen tuska oli vain valtaisa, hirmuinen huuto alkoi välittömästi, kun jalka koski paperia... jostain syystä ei ollut yhtään kivaa. Äiti kuitenkin tykkäsi kortista. :)

Eilen oli taas äijää:
Rakensin takapihan puroa lapsiturvalliseksi, ja totesin, että puron reunaan sopisi hyvin sellainen vasikan kokoisista kivistä tehty muuri. Niinpä kannoin omin pikku kätösin tuosta lähimetsästä 40 kilon kiviä takapihalle ja ladoin ne muuriksi.
Tämän päätteeksi sitten kotosalla istuskelin ilman paitaa lapsi sylissä, jolloin totesin, että pikkuisemme voi näköjään vallan hyvin roikkkua mun rintakarvoissa! Tehkääpä perässä, mammat!!1