IRC-Galleria

Lapsen itku on kehittynyt evoluutiossa sellaiseksi, että se antaa suurimman vasteen vanhemman hoivavaistossa. Jos näin ei olisi käynyt, lapset olisivat jääneet huonolle hoidolle ja ko. geenilinja olisi hävinnyt itsestään. Voidaankin olettaa, että oman lapsen hysteerinen itku on yksi suurimmista stressin aiheuttajista. Mistä pääsenkin aiheeseen:

1) Nälkäisten sääskien syömäksi joutuminen stressaa kohtuullisen pahasti, varsinkin jos kätesi eivät ole vapaana.
2) Ilonan hysteeriseksi muuttuva itku stressaa erittäin pahasti.
3) Juostessa hien valuminen silmiin ärsyttää, jos molemmat kädet ovat varattuja eikä silmiä pysty pyyhkimään.

Äskettäin olikin seuraava tilanne:

Ollessamme sääskiparven ympäröimänä kävelylenkillä kahden kilometrin päässä kotoa Ilonalla iski hirmuinen nälkä. Siitä aiheutui sellainen huuto, että oli järkevintä lähteä juoksemaan vaunujen kanssa kotiin niin lujaa kuin jaksoi. Samassa yhteydessä tulikin sitten niin kuuma, että silmät olivat hikeä täynnä.
Nyt tyttö öhisee masu täynnä ja tyytyväisenä tuossa olalla. Taisi olla juoksemisen arvoista.

Huomasin äsken, että täydellinen tyytyväisyys elämääni on vain pikkuriikkisen endorfiinitipan päässä. Ei paha.

Pyöräilijän jättiläismuhkuperseestä on jotain hyötyäkin: Ilona päästi puklut olkapäällä röyhtäyttäessä, mutta tuotokset eivät juuri päätyneet lattialle. Ne kun pysähtyivät näppärästi mun housun perseen päälle! Matto säästyi! Upeaa!

Tuossa 4d-dokkaria katsellessa tuli mieleen, että voisi kirjoittaa pari riviä imetyksestä, ohjelmassa kun tuntui löytyvän kiiluvasilmäistä asennoitumista aiheeseen.
Katrin kanssa olemme suuresti ihmetelleet seuraavaa asiaa: Mikä ihme siinä on, että ihmisiä pitää pakottaa imettämään? Erinomaisen usein kyse ei ole siitä, etteikö äiti haluaisi imettää, vaan siitä, että äiti ei voi imettää. Joko lapsi ei suostu syömään, tai maitoa ei tule tarpeeksi. Esim. Ilona oli niin pieni syntyessään, ettei hän jaksanut syödä, eikä pitkän sairaalassaoloajan takia oppinut rinnalle. Vaikka seikka, että Ilona on keskonen on hyvin tiedossa, niin siitä huolimatta myös terveydenhuollon ammattilaisten taholta on tullut syyllistäviä tuhahduksia, kun on mainittu, että lapsi syö pullosta. Vissiinkin olisi pitänyt antaa painon pudota yli 20 prosenttia ja vain itsepintaisesti työntää nukkuvalle keskoselle tissiä naamaan? Kyllä evoluutio korjaa, jos on huonot vanhemmat?
Dokumentissa taas jokin rintaruokinta-aktivisti totesi, että korvikkeella saa lapsista nautamaisia ja rintaruokinnalla ihmisen lailla älykkäitä. Voi perkele. Kaiken lisäksi briteissä julkaistiin ihan tiedelehdessä artikkeli siitä, että rintaruokituista lapsista tulee menestyneempiä kuin pulloruokituista. Ja jäätelö aiheuttaa hukkumiskuolemia; heti kun säiden lämmettyä alkaa jäätelönkulutus kasvamaan, myös ihmisiä alkaa hukkua enemmän. Yhtä loogista. Aika mielenkiintoista, että tieteellinen julkaisukin alkaa kosiskella yleisön hyväksyntää.
Rintaruokinta on toki lapselle hyväksi, mutta pitääkö asian kanssa heittäytyä natseilemaan? Ruokitaan rinnalla, jos mahdollista, ja jos ei, niin halitaan lasta muuten paljon ja annetaan maito pullolla. Onko se niin paha?

Juokseminen on mukavaa puuhaa, kun sitä tekee yksin. Ei minkäänlaista kilpailua kenenkään kanssa ja omat ajatukset ylettävät vain metsäpolun seuraavaan mutkaan asti. Ei tarvi miettiä töitä tai raha-asioita tai mitään muutakaan, jos ei halua. Vain polku ja sinä. Sama homma pyörän kanssa, ainoana erotuksena vain, että silloin ei kerta kaikkiaan pystykään ajattelemaan mitään muuta kuin polkua seuraavaan mutkaan asti. Muussa tapauksessa huomaa pian irtautuneensa pyörästä tangentin suuntaan. Ehkä juuri siksi fillarointi on vielä asteen hauskempaa kuin juokseminen. Saisi vain pyörän huollosta, niin pääsisi taas ryskäämään poluille.

Noniin perkele!

Tahkon kisoihin on 35 päivää. Tämä talipallo pudottaa painoaan kisaa edeltävään viikkoon asti painonvartiojoiden systeemillä ja nostaa lenkkien määrän kahdesta viiteen-kuuteen viikossa. Lähtöpaino n. 89 kg, tavoitepaino neljän viikon päästä 82-83. Raporttia seuraa.

Tänä aamuna Ilonan nälkä sattui näppärästi heräämiseni kellonaikaan. Syöminen oli syystä taikka toisesta hieman hankalaa, mutta ei se mitään: Ilona vastasi minulle ensimmäistä kertaa hymyyn! Katselimme toisiamme silmiin, minulla leveä hymy kasvoillani ja Ilona alkoi hymyillä aivan mahdottomasti. Ihan suu auki suupielet korvissa. Semmoinen kolmen ja puolen kilon nökäre ja niin mahdottoman iso hymy. Isi oli aivan sulaa vahaa ja liikuttunut.
Kaiken lisäksi Ilonan hymy meni pois kun hän käänsi katseensa ja palasi takaisin yhtä leveänä, kun hän katsoi minua uudestaan.
Kyllä tässä nyt kelpaa lähteä töihin polkemaan. Olo on enemmän kuin rakastunut! :)

Tuli tuossa mielipuoleen, kun omassa galleriassa kuvien määrä meni 200:n paremmalle puolelle, ja albumeitakin on 16: helpottanee selaamista, jos uudet kuvat laittaa aina samaan albumiin ja siirtää niitä sitten viiveellä toisaalle. Eli uusimmat kuvat löytyvät osoitteesta:

nebulus

Sinne siis!

Ihmiseen tuntuu mahtuvan paljon rakkautta. Ilonan päästessä kotiin tuntui siltä, että sydän pakahtuu. Nyt tuntuu, että pikkuista rakastaa vielä enemmän. Ja kun Katri tulee Ilonan viereen, huomaa, että häntä rakastaa yhtä paljon. Mistähän sitä rakkautta tulee, kun sen määrä tuntuu kasvavan ihan miten haluaa, ihan vain sitä käyttämällä?

Jännä homma, miten erilaisiin asioihin oppii reagoimaan. Sanotaanpa vaikka, että ajat fillarilla reipasta hölkkävauhtia mudakon päälle viritettyä pitkospuuta, jonka leveys on luokkaa 20 cm. Fillarin eturengas lipsahtaa pois puulta ja pysähtyy siihen paikkaan törmätessään pitkospuiden poikittaistukeen. Tästä lähtötilanteesta seuraa, että fillari heittää kaksi kuperkeikkaa pituusaksellinsa ympäri, itsesi poistuessa tangon yli. Kaikesta huolimatta lopputilanteena oli, että laskeudut hallitusti tasajalkaa kuivalle kohdalle pitkospuiden vieressä, fillarin lyödessä itseäsi ainoastaan kevyesti reiteen.

Luonnollisestikaan ketään ei ollut näkemässä, kun tekee jotain tyylikästä. Varmasti sitten kun tekee frontflip with avec to faceplant -kombon asfaltilla, se päätyy puoli yhdeksän uutisiin. Viime kerrasta onkin jo kahdeksan vuotta.

Yhtä kaikki, kiva tunnin lenkki taas; hieman vammautumisen pelkoa, hieman ilmalentoa, kivoja polkuja, hieman mutaa ja paljon kunnollista hengästymistä. Siitä mää tykkään. Kokeile vaikka ite.