IRC-Galleria

Eilen, (perjantaina) työvuoron venyessä aina pitkälle yli puolenyön, mietin mitä tehdä tuon aiemmin mainitsemani dilemman kanssa, elikkäs pyöräni. Tai oikeammin sen mutterikasan joka joskus oli pyöräni.

Jos kasaisin sen alkuperäiskuntoon seuraisi siitä vittuilua.
Jos taas odotan osien valmistumista seuraa siitäkin vittuilua. Ei ole helppoa. Järkevänä miehenä tein nopean päätöksen. Kuuntelen mieluummin vittuilua ja nautin ajamisesta kun kuuntelen vittuilua ja kärsin muiden ajamisesta.

Se on myönnettävä että sen verran on kusta päässä allekirjoittaneella että jos jotain päätetään, se tehdään. Aikaa tai paikkaa katsomatta. Siksipä kun työauton keula tavoitti lopulta kotoisan Riihimäen ja kellon näyttäessä tuolloin 02.00, otin itselleni uuden suuntiman. Pyörätalli.

Pyörä pukille ja palapeliä kokoon. Harmaita hiuksia ja ennenaikaista kaljuuntumista estääkseni olin lajitellut osat hyvin ja työ kävikin melko ripeästi. Tunnin sähellyksen jälkeen olinkin onnistuneesti piilottanut katteiden sisään tuhansia kilometrejä sähköjohtoja, erinäisiä antureita ja releitä.
Olen siis yhtä pätevä kuin insinööri Japanista.

Puolituntia lisää ja olin onnistuineesti kiinnittänyt pyörään mm. tankin, jota en vastoin kaikkia ennakko odotuksia ja karman lakeja onnistunut tiputtamaan lattialle. Outoa! Kaikki meni kohtuullusella vauhdilla paikoilleen ja kellon näyttäessä 04.00 oli pyörä valmis! Avain virtalukkoon ja vehje käyntiin. No ei ihan. Pitihän se arvata! Ei kaikki voi mennä putkeen. Koskaan.
Onneksi kyseessä ei kuitenkaan ollut mitään vakavaa. Akku oli vain päässyt tyhjenemään pitkän "talven" aikana. Siispä hakemaan laturi töistä ja akku lataukseen.

Aamulla sitten räjähtää! Jos on hyvä keli niin pyörä räjähtää käymään ja jos on huono keli, räjähtää luonnollisesti kuljettaja!!!
Nyt nukkumaan.

Viikon alussa asetin itselleni tavoitteen. Seitsämän (7) päivää ilman. Siis ilman galleriaa.

Ensimmäinen päivä ilman galleriaa oli ja meni. Toinen päiväkin ehti pitkälle ennenkuin se lopulta tapahtui...

Töissä kiire muuttui odotteluksi päivän kääntyessä iltaan ja tästä tylsistyneenä käväisin tarkistamassa kommentit. Olihan siellä niitä mutta oliko se sen arvoista? Toisaalta olo oli helppottunut, toisaalta vitutti kun pientä oravaa jonka käpy oli jäässä. Enkö oikeasti pysty olemaan täältä viikkoa poissa? Pystyisitkö sinä?
Se siis siitä tavoitteen saavuttamisesta.

Toinen tätä miestä rotan lailla syövä dilemma ja häpen lähde makaa muttereina pitkin mp-kerhomme tallin lattiaa.
Tuo harmaita hiuksia jo monesti aiheuttanut rahan hukkaus laitos on seissyt nyt jo useita kuukausia edistymättä yhtään. Kuin kirsikaksi kakun päälle kerhon muut jäsenet ovat jo ajelleet ristiinrastiin eteläsuomea.

Ongelma ei ole se ettenkö saisi pyörää kasattua vaan siinä että muutokset pyörääni ovat pahasti kesken ja osat vasta rakenteilla. Kaikki muutokset tehdään kuitenkin uusiin ja/tai korvaaviin osiin, jotta pyörä voidaan tarvittaessa palauttaa alkuperäiseen asuunsa. Tästä johtuen pyörä olisi koska tahansa mahdollista kasata noilla em. alkuperäis osilla mutta kertokaapa. Kuka sitä vittuilun määrää jaksaa kuunnella, jos pyörä ensin puretaan osiksi kera kovien suunnitelmien ja sitten kasataankin samaan kuosiin kauden alkaessa? En minä ainakaan!

Tästä johtuen olenkin keksinyt useita "lisäsyitä" joilla voin itselleni perustella sitä että miksi muut ajaa ja minä en. Ensimmäisenä on se että koska nykyinen pyörä vakuutukseni sisältää seisonta-ajan, on taloudellisesti kannattavampaa jos otan pyörän ajoon vasta ensikuussa. Toiseksi. Jos kasaan pyörän noilla vakio osilla, joudun purkamaan pyörän uudestaan uusien osien valmistuttua...

Niin niin ja lässyn lässyn! Enhän mä ketään huijaa! Tietenkin toivoisin nytkin olevani pyörän selässä, kestopäällysteellä, jossainpäin suomea, virnistämässä vittumaisesti, jättäen asfalttiin taakseni mustaa, savun verhoamaa vanaa! Perkele.
Kyllä harmittaa ja hävettää oma saamattomuuteni!

-"Saanko nyt laskea housut?" Kysyn hoitajalta jo ennenkuin pääsen edes kunnolla sisään operaatio huoneeseen.
-"miten vaan parhaiten saat sen esiin... " sanoi hoitaja. Johon minä tietysti heti vastaamaan:
-"Oletan että puhumme edelleen tikeistä?"
Vastaukseni saan naisen punastuneilta kasvoilta jotka hymyilevät minulle.

Itse tikkien poistohan ei ole mikään iso eikä kivulias projekti. Ainoastaan yksi tikeistä osoittaa mieltään vihlomalla kun hoitaja ottaa sitä pois jalastani. Saatuani tikittömän jalan jälleen käyttööni huomaan että jalka tuntuu jotenkin kevyemmältä, vapaalta. Jalassani on nyt vain kevyt "lappu" joka imee itseensä haavasta mahdollisesti vielä vuotavat nesteet.

Olen lähdössä takaisin työmaalle ja nousen autoon varsin huolettomasti jalkaani koukistaen. Per ja kele! Repesiköhän se nyt? Eikai sentään... Ei onneksi. Ainakaan vielä.

Ajelen takaisin töihin ja yritän sisäistää ajatusta että, vaikkei sitä enää niin selvästi tunne, niin nyt se vasta helposti repeää kun siinä ei niitä ompeleita enää ole... Varovasti nyt.Muistaisinpa tämän vielä huomenakin...

Mutta jos käy niin että sen unohdan, voitte olla varmoja että tulen täällä siitä kertomaan!

Jääkäämme siis jännityksellä odottamaan... X)

Humala. Tila jossa todellisuus hidastuu ja tajunnan määrä rajoittuu. Kävin viikolla keskustelua elämästä ja sen tuomista arvista jotka koristavat ihmisvartaloa. "Arvet kertovat elämästä" oli minun näkemykseni asiasta. Keskustelun toisen osapuolen mielestä usein on myös niin että "Arvet kertovat humalasta". Kuinka oikeassa hän olikaan...

Eilen oli siis Tallimme viralliset avajaiset. Siellä alkomahooli virtasi lailla solisevan puron ja nauru täytti sfäärit. Hauskaa siis oli. Lopulta tilataksi oli tallimme edessä ja siirtyminen paikallisiin ravitsemusalan liikkeisiin voitiin aloittaa.

Ensimmäiseksi kohteeksi valittiin "yläkylällä" siatseva baari, lähinnä sen takia että osa seurueestamme oli hankkinut porttikiellon lähes kaikkiin muihin ravitsemusalan liikkeisiiin. Siellä sitä sitten istuskeltiin, juotiin viina, oltiin komeita, rikkaita ja kauniita. Asiat etenivätkin varsin mallikkaasti kunnes eräs kerhomme jäsen, tiskiltä tullessaan, yllätti minut täysin.

Olin juuri laskenut lasini pöydälle kun joku yllättäen kietoi kätensä kaulani ympärille ja höpisi samalla jotain jostain kuristusote-lukosta. Silmieni kulmasta näin että kyseessä oli coju. Oman kerhon miehiä. Naureskelin hänen lukolleen hetken. Sitten hymyni hyytyi kun coju kiristi otettaan. Rauhallisena miehenä istuin kiltisti paikallani kunnes tunsin kuinka happi aivoistani, tai siitä herneestä niiden tilalla, pakenee ja uutta en tilalle saanut. Sen verran hyvä oli cojun esittämä lukko. Nousin ylös coju kaulassa roikkuen. Otin miestä jaloista ja päästä kiinni ja heitin baarin lattialle. Cojun pää kolahti aika pahasti maahan ja se tietysti harmitti mutta samassa tunsin kuinka jalassani olevat tikit ilmaisivat läsnäolonsa kivun muodossa.

Tuon jumppatuokion seurauksena minulla oli naarmuja ja verenpurkaumia kaulasta aina otsaan asti ja silmän alusta koristi yksi isompi mustelma. Kova oli lukko ilmeisesti ollut ja kovaa oli coju lopulta ilmeiseti puristanut. Ilmeiseti siinä irtoamisvaiheessa olivat jäljet syntyneet. Msitä näitä tietää?

Niskat jumissa istuin takaisin pöytään ja coju istui viereeni. Joimme itsemme mukaviksi ja nauroimme ihan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Eikä siinä oikeastaan mitään tapahtunutkaan. Perus känni-hevosenleikkiähän se kaikki oli.

Baaria vaihtaessa porukka sitten hieman hajosi mutta yksin ei tarvinnut kenenkään jäädä. Ainakaan minun tietääkseni. Viina virtasi aamuun saakaa ja vaikka nöyrä kertojanne menikin nukkumaan niin osa sankareista oli lähtenyt tallille jatkoille ja viettänyt siellä yönsä.
Ei se väärin ole!

Kivaa oli joten tämä täytyy taas uusia.
Kiitos ja anteeksi.

Tunnustan kuuluneeni niihin ihmisiin jotka ihmettelivät jo partiossa ja myöhemmin armeijassa että kuinka sitä ihminen onnistuu lyömään kirveellä omaan jalkaan puita pilkkoessaan? Sellaisia tapauksia kun aina välillä näki tai kuuli... Tänään sitten opin ymmärtämään heitäkin vähän paremmin.

Eilen aloitimme loputtomalta tuntuvan urakan. 1500m pitkä ja 8m leveää väylä, puuttomaksi, keskelle metsää. Moottorisahat lauloivat ilta myöhään ja puuta lakosi kolmesta miehestä, kahdesta moottorisahasta ja yhestä vesurista koostuneen legioonamme edessä.
Tänään sama, suloinen moottorisahojen ja miesten pärinä jatkui heti aamusta. Noin kello 10.00 suoritin jälleen polttonesteen ja teräketjuöljyn lisäys operaatiota jonka jälkeen saha oli jälleen valmis taistoon. Saha käymään ja puuta nurin.

Sahasin isohkon koivun ja katselin kuinka latva kaatui haluttuun suuntaan. Samassa kun kaatamani puu tavoitti maan se osui toiseen maassa olleeseen puuhun joka sinkoutui ilmaan osuen saahani. No saha taas puolestaan upposi terä vinhasti pyörien vasempaan reiteeni, juuri polven yläpuolelle. Salamaakin nopeammin heitin sahan lumihankeen ja yritin tarkastaa vahinkojen vakavuutta nostamalla housujeni punttia. No punttihan ei teitenkään noussut niin ylös mutta reittäni pitkin valuva veri puhui omaa kieltään siitä että ihan pinta naarmulla ei nyt selvitty.

Huuto työkaverille että nyt lähdetään polille! Työkaveri kuuli ilmeisesti että lähdetään kahville koska huusi huolettomana takaisin ettei ihan vielä. Nähtyään verta valuvan reiteni hän havahtui kuitenkin siihen ettei edessä ehkä olisikaan ihan perinteinen kahvitauko.

Terveyskeskuksen kiltti täti puhdisti haavani jonka jälkeen toinen kiltti täti, lääkäri merkkinen nisäkäs tuli, puudutti jalan, poisti repaleet ja lopulta ompeli jalkaani rivin tikkejä. Hoitajan pyörittäessä sidettä jalkani ympärille ihmettelin ääneen että eikö housuja saanutkaan ottaa kokonaan pois?

Ainakin kymmenkunta tikkiä sain lasketuksi jalastani ennenkuin hoitajan levittämä harso peitti jalkani syleilyynsä. Hoitoohjeet käteen ja tikkienpoistosta pitää soitella sitten reilu viikon päästä. Selevä. Kiitos ja anteeksi.

Tälläistä taas tänään. Mitähän huomenna?

Tiputan kolme kappaletta avaimia valkoiselle keittiön pöydälle. Katson kelloa ja totean että on puoliyö. Käännyin ympäri ja katson ympärilleni. Viisi vuotta tuli yhteensä näitä seiniä katseltua. Sen tiedän että jos nämä seinät osaisivat puhua, olisi niillä monta mielenkiintoista tarinaa kerrottavana. Se on varma.

Painan ulko oven viimeisen kerran kiinni perässäni. Oven lukon loksahtaessa kiinni mietin ketkä kaikki ovat tuosta ovesta kulkeneet sinä aikana kun minä olen siinä asunut ja miksi. Vaikka tuossa "pommisuojassa" onkin moni ihminen käynyt niin jotenkin se ei ole koskaan ollut sellainen paikka mihin voi pyytää kaverit viettämään perjantaista pokeri iltaa... Siellä käyneet tietävät kyllä mitä tarkoitan.

Astuessani rappukäytävästä pihamaalle hymy nousee korviini kun silmäkulmassa näen naapurin-kyttääjä-mummon ilmestyvän taas ikkunaan, niinkun aina ennenkin. Heilutan mummolle hymyillen ja katson kuinka kaihtimet kääntyvät salaman nopeasti kiinni. Tuolta tarkkaavaiselta seinänaapuriltani ei mikään eikä kukaan jäänyt huomaamatta ja jonka mielenrauhaa tulin järkyttäneeksi useasti joskus sillon nuorempana. Kerrostalokyttääjien kermaa.

Autoon noustessani mietin että kuinkahan monta kertaa sitä vielä tulee ajettua tänne vanhalle parkkipaikalle ennenkuin sitä sisäistää sen asian ettei enää asu täällä. Nimittäin viikonlopun aikana ajoin kaksi kertaa tälle samalle parkkipaikalle kun minun piti suunnata kotiin. Noh vaikka vanhat tavat istuvat lujassa niin eiköhän se vanha koirakin opi vielä uusia temppuja.

Saavun uudelle asunnolle ja katson sen seiniä. Mietin että mitäköhän nämä seinät tietävät minusta muutaman vuoden kuluttua. Virnistän ja menen nukkumaan hymyillen...

Perjantaina saamani puhelun mukaan auto oli sitten viimein valmis.
Takuuseen meni osat jotka aiheuttivat varoitusvalojen syttymisen. Käyntihäiriö johtui kylläkin rikkinnäisestä ilmamassamittarista jonka hinta asennuksineen asettui vajaaseen 700eurooon.
Vielä kun työnvastaanottaja selitti silmät suurina ettei kyseinen osa ole voinut hajota tuossa rytäkässä, jota olen muuten käsitellyt aikaisemmissa päiväkirja merkinnöissäni, oli rauhallisen miehenkin päivä pilalla.
-"On se kumma että auto toimi täysin ennen haveria ja nyt te sanotte ettei se ole voinu rikkoutua siinä rytäkässä?"
Mies pureskeli hetken huultaan ja sanoi sitten esitettävänsä minun kantani vakuutusyhtiön edustajalle ja katsotaan mitä tapahtuu. Nyt ollaan mielestäni kohtuuden asialla.
Lauantaina sitten tuli nautittua ajamisesta omalla autolla. Jopa niin paljon että illalla hain kaveri-pariskunnan kyytiini ja tarkoituksenamme oli suunnata kahvittelemaan.
Pian auton liikkeelle lähdön jälkeen alkoi kuulua omituista rahinaa. Mitähän viddua? Auto sivuun ja ihmettelemään. Ei terve! Rengas tyhjänä! Nooh, olimme lähellä hultoasemaa, josta rengas täytettiin jotta saimme ajettua sen tallille. Rengas pois alta ja varapyörä tilalle. Ensin aiheutti päänvaivaa varapyörän vanteeseen liian lyhyet pultit. Pidemmät sitten löytyivät pitkällisen etsinnän jälkeen eripuolilta takaluukkua. Seuraava ongelma muodostuikin sitten jo haastavammaksi.

Kun auto oli lopulta niputettu ja kädet pesty oli tarkoituksena ajaa auto ulos hallista mutta joku tai jokin oli päättänyt toisin. Auto kyllä startasi muttei lähtenyt käyntiin.
Ei perkkele voi olla totta!!! Ei voi olla. Siinä sitä hetken jo mielessä pyöri ajatus josko olisi ottanu vieressä seisseen pyöräkuormaajan ja hieman silotellut autoa sillä.
Ihan vaan sen verran että lopputulos olisi muistuttanut rusinaa! Oikeasti. Ei voi olla totta!

Vitutuksen laannuttua rupesimme tutkimaan mikä tuota viimepäivinä pientä epäluottamusta nauttinutta autoani oikein vaivaa... Vikaa etsittiin joka puolelta ja lopulta tulimme siihen tulokseen ettei bensapumppu pyöri. Tutkimme sulakerasioita sekä auton sisältä että konehuoneesta kunnes tajusin että takaluukussa on niitä lisää. Takaluukku auki ja vararenkaan kätkevää pohjalevyä raolleen. Ensimmäisenä silmiin osuu iso musta rele joka ei ole pohjassa.
Ei juma... Rele pohjaan ja auto käyntiin. Rele oli ilmeisesti irronnut kun varapyörä nostettiin pois takaluukusta. Hetken Saksalaisia insinöörejä kirottuani totean hiljaa mielessäni että on se hyvä etten ole ihan NIIN impulssiivinen ihminen ja jätin auton paskaksi murjomisen toiseen kertaan. Loppuilta menikin sitten näyttävien luisujen saattelemana, kesärenkaan toimittaessa toisen takapyörän virkaa.

Jännityksellä jään odottamaan mitähän sitä seuraavaksi...

World Poker Tour tai oikeastaan sen Suomen-kaveripiiri-versio oli eilen siis rantautuneena Suomeen. Tarkemmin Ridasjärvelle. Voi kuinka vähän tiesin siitä kuinka ilta tulisikaan päättymään, kun suuntasin kehonsiirtimeni keulan kohti Ridasjärveä ...

Palvellessani vuosia sitten suomen armeijan harmaissa, sain ystävän, pienen mutta pippurisen miehen. Siitä lähtien olemme olleet tekemisissä ja vittuilun kultaisen taidon avulla vaalineet tätä ystävyyttä.
Olinkin saanut kutsun eiliseen pokeri iltaan järjestäjältä itseltään, eli juurikin tuolta edellä mainitulta mieheltä.

Astuessani sisään pienen Ridasjärveläisen miehen asuntoon, näen pöydän ympärille kerääntyneen kivikovia pokerinaamoja. Pelimiehiä ja pelinaisia. Helpottuneena huomaan tuntevani lähes kaikki pöytää tuijottavat pelurit. Hetken tilannetta, pelaajia ja niiden pelityylejä tarkkailtuani, vaihdan kassanhoitajalta rahat pelimerkkeihin ja istun pöytään muiden pelimannien seuraan.
Let the game begin!

Yksi toisensa jälkeen pelureita häviää pöydästä. All in! Huuto tuo joskus kasan merkkejä ja joskus se pudottaa pelaajan ulos pöydältä ja koko pelistä.That's poker.
Lopulta huomaan että pöydässä on jäljellä enää allekirjoittanut ja juuri tuo pieni mies, johon intissä tutuistuin.
All in - huuto saa minut havahtumaan siihen että nyt joko skipataan tai panostetaan. Katson korttejani ja totean ääneen että nyt ratkeaa voittaja. Hetken kuluttua olen tyhjentänyt pöydän ja täyttänyt taskuni. Hullun huudon ja tuulettamisen saattelemana vaihdan pelimerkit takaisin rahaksi. Sullon ison nipun seteleitä lompakkooni. Täytän myös muutaman jätesäkin valtaisilla voitoillani ja kävellessäni kohti ulko-ovea huutelen vielä muutamia tarkoin valittuja, voiton suomia herjauksia...

Suuntaan kehonsiirtimeni keulan kohti kotia. Hampaat täyttävät naamani kun itserakas hymy kasvoillani kuuntelen kuinka kusi, joka voiton johdosta nousi päähäni, kohisee korvien välissä. Kaikesta siitä irvistämisestä poskiini alkaa sattua. On se rankkaa olla näin hyvä.

Huomatkaa että tämän tekstin tarkoitus on korostaa sitä että te hävisitte, minä voitin.
Vittuilu jatkukoon!
KIITOS JA ANTEEKS. X)

Tätä oli odotettu... Kuin pikkupoika joulupukkia. "-Autonne on noudettavissa." sanoi miesääni puhelimessa rauhallisesti. Lähdenkin siis töistä hieman aikasemmin jotta ehdin hakemaan autoni korjaamolta.

Saapuessani liikkeen pihaan huomaan parkkipaikalla samanlaisen Mersedeksen kuin omani. Joskin se on huomattavasti parempi kuntoinen kuin omani, joka vaurioutui pienessä haverissa, jonka johdosta autoni oli ylipäätään korjattavana ja josta muuten mainitsin aikaisemmassa päiväkirjamerkinnässäni.

Toiseksi huomaan että pihalla seisovan auton perästä löytyy merkintä 320, joka kertoo kyseisen yksilön olevan hivenen isommalla moottorilla kuin omani. Käännän katseeni toiseen peräluukun reunoista ja siellä kiiltelee teksti KOMPRESSOR.

Ihmettelen ääneen että enpä ole ollut tietoinen että tuota "isolohkoa"kin saa ahdettuna versiona... Mahtaa olla harvinainen malli...
Sitten luon yleis-silmäyksen autoon ja totean sen kunnon priimaksi. Sehän on siisti kuin sika pienenä! Käännyn ja lähden kevelemään kohti liikettä. Käännyn vielä katsomaan sitä siistiä mersua joka loistaa pihamaalla timantin tavoin. Mietin vieläpä että sehän on vielä juuri oikean värinenkin ennen kuin lasken katseeni rekisterikilpeen.
EI JUM*L*UT*!!! Siinähän on sama rekkari kun mulla! Käännyn ympäri ja kävelen vielä takaisin autolle. Luinkohan nyt kaiken oikein? Tarkistan tekstit auton perästä. kyllä! Luin aivan oikein! Tarkistan kilven. Sekin on oikein. No mutta jumankauta! Autoni kuutiotilavuus oli ilmeisesti rysähdyksen jälkeen kasvanut seuraavaan kokoon ja onneksi remmiahdin on kuitenkin vielä otettu vanhasta moottorista. Täähän taitaa olla ainoo Suomessa?
Naureskelle kävelen sisälle korjaamopäälikön toimistoon. Käytyämme läpi sen mitä olen velkaa hän ojentaa autoni avaimet minulle ja toivottaa hyvää matkaa.

Tässä kohtaa lienee syytä selventää että joudun maksamaan korjaamolle auton ylimaalauksesta koska vakuutus maksaa siis vain korjatun/vahingoittuneen pinnan maalauksen. Maksan siis itse loppuosuuden jotta auto maalataan kokonaan. Kun kerran maalari auton ympärillä suihkii, niin suihkikoon samalla myös kiveniskut ja ne ilkivallan jäljet jotka autooni toissa kesänä ilmestyivät. Vaikka koko auton maalaus keventääkin lompakkoani tuntuvasti, saa parkkipaikalla kimalteleva auto minut vakuuttuneeksi siitä että kyllä parhaasta voi aina vähän maksaakkin. Halpaa ja hyvää tavoitellessa kun voi joutua hankkimaan molemmat...

Istun autoon ja olo on kuin kotiin tulisi. Kylläpä olikin ikävä tätä kapistusta. Käynnistän auton ja vapautan seisonta jarrun. Juuri kun kytken vaihteen ja nostan kytkintä, alkaa kojetauluun syttyä varoitusvaloja kuin jouluna kuuseen!
Mitähän viddua?
Närkästyneenä kävelen korjaamopäälikön huoneeseen ja selitän mitkä kaikki jouluisista valoista syttyivät. Minun käsketään tulla maanantaina uudelleen. Kyllä sillä ajaa voi. Kuulemma.

Kurvaan pois liikkeen pihasta, isolle tielle ja alan kiihdyttää. Moottori alkaa yskimään kuin keuhkotautinen tupakoitsia ja ohjaamon täyttää outo sirinä. U-käännös ja korjaamopäälikön juttusille. Heitän avaimet pöydälle ja totean että eihän se edes käy! Vaikeana hän yrittää keksiä jotain nokkelaa sutkautusta, epäonnistuen surkeasti. Lopulta sovimme että asiaan palataan ensiviikolla.

Se on kyllä myönnettävä että sen 20metriä mitä autolla sain ajaa, muistutti minua siitä millaista on ajaa ihan oikeaa autoa. Autoa isolla Aalla eikä mitään kehonsiirtäjää, joihin olen joutunut tyytymään tänä aikana jonka olen ilman autoa ollut.
Tuhlaaja"pojan" kotiin paluuta odotellessa...

Kyllä:
Otsikko kertoo paljon, muttei kaikkea...

kyseessähän on siis nykyinen työmaa Kylmäkosken kupeessa siatsevalla Kiimasuolla.
1300metrinen radanoikaisu suon läpi työllistää noin vuodeksi eteenpäin minut ja lukuisat muutkin peikkoryhmämme jäsenet.
Mestarimme "Pave" uhkaili laumaame sellaisella kammottavalla tavalla että siinä karkaistuneen rataketun viiman punaiseksi raiskaamat posketkin valahtivat valkoisiksi. Hetkeksi. Sillä hän kertoi että Juhannus, tuo kesän Joulu, oltaisiin töissä! Tätähän ei kukaan itseäänkunniottava ratamies pureskelematta niele. Sanoinkin tuolle paholaisen sanansaattajalle että jos minut halutaan Juhannuksena johonkin muuhun kuin känniin, joutuu siitä maksamaan tuntuvan korvauksen.
Pureskelkoon sitä nyt kesään saakaa. Katsotaan sitten uudestaan...

Muita mainitsemisen arvoisia asioita lienee mm. Se että kuun vaihteessa tulisi kerätä tavarat vanhasta "pommisuojastani" ja muuttaa Hämeenkadun varrelle, viihtyisään yksiöön. Pitäisi varmaankin alkaa jo pakkaamaan. Vaikka johan siitäkin on jo puolet tehty! Sillä niin pitkään sitä tavaroiden pakkaamista on nyt suunniteltu.
Toinen mainitsemisen arvoinen asia on hieman ikävämpi.
Autoni. Se ei vieläkään ole tullut korjaamolta.... Vaikka toisaalta... Kuntohan tässä nousee, kun joutuu kävelemään joka paikkaan...


Näihin kuviin ja näihin tunnelmiin...