IRC-Galleria

helminauhasta kynnet. simpukkaunelma on äkkiä muistissani taas. rantojen kalpeus yön valossa ja hyrskyt.. aavalla. kuvitelmat. ja kaikki äänet. sitten hiljaisuus.

hiakkalinnassa oli toki päivällä kauniimpaa, satumaistakin. mutta nyt yön tullen se on vain likainen ja märkä, aavemainen linna. sieltä pääsy lämpimään, varpaat viltin alle ja tee, se oli sitä mitä ajattelin. ja vaikka olin aivan hukassa, keskellä vierasta, ymmärsin, että tunnelma oli lämmin ja tunsin viihtyväni. ei minua haitannut enää ulkona kiljuva tuuli.

äkkiä taas, turhautuminen istuu hartioilleni. painaa minua koko painollaan ja huomaan kuinka minua äkkiä häiritsee valtavasti että joku istuu selkäni takana. aivan kuin istuisi silmässäni, niin se minua häiritsee. kun kerran olisin saanut hetken itselleni. tämän hetken. mutta minun selkäni takana istutaan ja hengitetään ja käännellään sivuja. en pidä siitä lainkaan.

näkisinkö koskaan prinsessaa peilissä? muutakin kuin nämä kasvot. kauneutta? valkeutta? kerran huomasin että minullapa on valkoinen iho. olin kalpea ja silmieni aluset olivat mustat. minusta se näytti hauskalta. olin jotenkin mystinen itselleni. ja vietin peilin edessä kotvan. koskettelin kasvojani ja mietin, olenko se todella minä. ihminen. minulla on hiukset ja posket ja silmät ja kaikki. ei sinänsä siis paljoa mistä oikeasti valittaa. mutta tottakai minä valitan.

oudointa oli kuulla ulkoa ulvontaa. niin koleaa ääntä en muista kuulleeni koskaan ennen. monen koiran yhtäaikainen, yksitoikkoinen, kalsea ulvonta. se pisti selkäpiin karmimaan.

aamuisin katselen huoneen valkoista, rapattua kattoa. kun avasin silmäni tänäaamuna näin hämähäkin kiipeävän katonrajassa. en vain millään voi sietää niitä vaikka olen tuijottanut niitä elämäni aikana tuntikausia ja hokenut sisäisesti kysymyksiä pelosta ja rohkeudesta. sitten annoin periksi ja nykyisin vain mitään sen kummampia yrittämättä pelkään ja kiljun tarvittaessa.

on pakko paeta.