mä oon tehnyt ihan hirveesti virheitä elämässäni. eniten ja kamalimmat virheet mä tein kun en ollut suomessa. tajusin tänään etten varmaan koskaan pysty paikkaamaan niitä lommoja jotta paukutin itteni ja muut täyteen siellä toisaalla ollessani. ne jätti muhun yhdet syvimmistä jäljistä mitä mussa on. mä katosin itseltäni ihan kokonaan ja hukattua itseni, aloin hukkaa myös ihmisiä jotka oli mulle kaikkea kaikessa. ne hukkui, kuten minä, ja tän saman mustan, pettävän pinnan alla mä oon taistellu tukehtumista vastaan siitä asti. luulen että kaikki on ihan hyvin kun oon jo unohtanut, mikä oli oikeesti sitä hyvää. tänään mulle tuli välähdys menneestä ajasta ja minusta. ja siellä mä istun yksin pimeessä takana kun muhun iskee ku litsarina, ettei tää oo semmosta elämää kun mä haluisin.
ja sit mua hävettää kun meen ihan lukkoon kun haluan olla kiva ja sanat ei tule mun suusta sillon kun niiden pitää eikä käytöstavatkaan toimi sillon kun niitä tarvitsis.
kaiken jälkeen itkin sitten mennyttä elämääni ja kaikkea muutakin. menin kotiin ja jouduin mennä kolmella bussilla ja ihmiset vaan liimas niitten silmät kai mun silmiin jotka meinas valua kokonaan irti siinä kyynel virrassa.
pintani alla tukehtumispisteessä mä kiljun apua, mutta teille mä olen vain kasa sanoja ja selityksiä ja sitä että rosalle voi avautua. maski on sen verran tiivis, ettette mitenkään kuule sitä kun mun ajatukset huutaa ettei mua kiinnostakkaan. että elämässä pitäis olla kai muutakin kun teidän pilalle menneet iskuyritykset. ette kuule ettekä ymmärrä myöskään kun minä sanon auta mua. mutta en mä oleta mitään, koska itseppähän olen itse. ehkä jossain vaiheessa, kun puhutte vain seinille, teillekkin valkenee.. ettei elämää eletä vain nuohoamalla lukiotorin saastuneita juoruja ja kertaamalla kuka nyt sitten kittasi eniten.
toisinaan mä ikäänkuin irrottaudun itsestäni. jätän naamaani ilmeen joka sopii keskustelun aivottomuuteen ja hiivin näkymättömänä teidän joukossa. mä en silloin kuuntele mitä teidän suunne taukoamatta sanoo, mä katson silmiin, pieniin hermostuneisiin eleisiin, miten joku haroo hiuksiaan. niin mä luen teitä ja huomaan että teikin ehkä haluaisitte irrottautua mutta ette sittenkään tee sitä. eikä mun tarkotus ole olla ilkeä, lähinnä kyseenalaistaa itseni. miksen mä lähde konkreettisesti vaan vain näkymättömänä palaten aina kiltisti juorujen jyystö kokouksiin..
mä olen kyllästynyt tähän. turhautunut itseeni. ikävöin ja kaipaan ja häpeen ja oon vähän rikki.
Vuodet ovat vierineet ohitseni
Mutta muistan niistä vain yhden kevään
. . .
Muistan aivan selvästi tien ja aidan
Kuinka pehmeästi kiersit
Kätesi ympärilleni
ja sit mä heräsin siellä takana tajuamaan