IRC-Galleria

Miksi pelkään seurustella?
Ensimmäisen poikaystäväni tapasin ollessani liian nuori hänen ollessaan jo jotakuinkin nuori aikuinen. Eihän siitä ensin mitään tullut. Ihmeellistä sähläystä, ujoja katseita, mitään en uskaltanut edes puhua. Toinen kun oli paljon viisaampi.
Sellainen teini-iän ihastus ei kestänyt, vaihdoin turvallisempaan. Luulin sitä rakkaudeksi, ja varmasti se sitä jollain tasolla olikin. Hämmennystä ja omistushalua. Sittemmin himoa. Paras ystäväni tiesi mistä pidin, ja pidin hänestä. Kammottava ajatus ikuisesta rakkaudesta tunkeutui mieleeni, ennen kaikkea jos se en olisikaan minä. Pienet asiat saivat hulluksi mustasukkaisuudesta. Mikäs siinä, helpointa oli antaa periksi.
Ujous ei ollut poissa, kun päätimme yrittää ensimmäiseni kanssa uudestaan, tällä kertaa vain kärsivällisyydellä oli osaa. Pelkäsin kuollakseni kaikkea kosketusta, se voisi olla liikaa. Hän rakasti. Varmaan vieläkin, vaikka puhuminen onkin nykyään helpompaa. Silmiin katsominen ei satu ja halaus vie melkein jalat alta. Kolmatta kertaa ei virheitä saa toistaa.
Viimeisin alkiu kesä oli katastrofi. Kuinka paljon voi tarvita pelkkää läheisyyttä ja hyväksyntää? Niin paljon että se alkaa vaikuttaa hengittämiseen. Kaikki kulkee hitaasti. Haluaa vain huutaa, avata itsensä niin auki, että pääsee pois.


Ja sitten puhutaan rakkaudesta ja rakastamisesta. En minä ole siten rakastanut kuin sitä tyttöä, mutta se oli jotain erikoista.
Ehkä minä vielä. Se vaatii liikaa luottamusta. Miksi minä en riitä? Olenko jotenkin väärä? Ei se kenenkään vika ole, että olen epävarma.

En minä kuitenkaan haluaisi tuntea itseäni halvaksi, helppo voi olla, muttei halpa.