Isänpäivänä, sunnuntaina 14. marraskuuta 2004 tapahtui jotain niin suurta, että sitä voi vieläkin olla vaikea käsittää. Kolmipäiväisen maratoonisynnytyksen päätteeksi antoi vauva äidilleen vähän armoa ja suostui irrottautumaan kohdun ja lapsiveden lämmöstä synnytyssalin kuivaan ilmaan. 23.45 näytti kello, kun esikoiseni tuli maailmaan sinä sunnuntaina. 40 asteen kuumeessa ja melkoisessa horroksessa, mm. verenhukasta sekä GBS-infektiosta johtuen, en edes huomannut, että jotain oli pahasti vialla. Olin saanut vauvani ulos kohdusta, mahan sisältä ulkopuolelle, onni oli sanoinkuvaamaton. Tunnemyrsky. Täysin mielipuolista, oliko meistä tullut vanhemmat? Perhe? Oliko tämä sanoinkuvaamattoman kaunis, käsittämättömän pieni ja siro lapsi MEIDÄN tekemämme?
Vauva makasi lämpimänä ja totaalisen rakastettuna paljaan vatsani päällä ja ynisi, muutaman minuutin ikäisenä, minä itkin ja isänsä itki, äidinvaisto alkoi herätä. Miksei se huuda? Katsoessani ylös huomasin huoneen olevan täynnä ihmisiä. Lääkäreitä, hoitajia, kätilöitä. Mitä te täällä teette? Antakaa meidän tutustua vauvaamme rauhassa, menkää tiehenne. Älkää häiritkö nyt. Menkää jo. Vauva ei alkanut huutaa, se lopetti yninän, ja sen hengitys kuulosti äärimmäisen rasittuneelta ja heikolta. En ehtinyt huomata kuin että vauvan kasvot - kauneimmat mitä olin ikinä nähnyt - alkoivat sinertää, kun joku yhtäkkiä nappasikin sen sylistäni ja huusi "Pappan följer med!" ja JUOKSI POIS VAUVANI SYLISSÄÄN, pitkä letka muita valkotakkeja perässään - joista joku ymmärsi vetää mukaansa hämmentyneen näköisen tuoreen isän.
Sain jotain rauhoittavaa lääkettä, lääkärin piti tehdä gynekologinen tutkimus sillä veri valui työnsä valmiiksi saaneesta kohdustani sellaisella vauhdilla että valkotakit alkoivat huolestua. (Jokainen joka on synnyttänyt tietää varmasti, mitä juuri synnytyksen jälkeen vähiten kaipaa - ketään tai mitään pimpin läheisyyteenkään - ja valitettavasti siinä kävi juuri niin, gyn-tutkimus) Pyörtyilin välillä, olin aivan sekaisin sekä kivusta että verenhukasta että kuumeesta että lääkkeestä. Eikä vähiten siitä seikasta, että olin juuri synnyttänyt lapsen, mutta en saanut jostain syystä pitää sitä sylissäni.
Lääkärit tutkivat ja paikkailivat, kuume alkoi laskea. Minuutit kuluivat ja muuttuivat kymmeniksi minuuteiksi. Kukaan luonani viipyneistä kätilöistä ei tiennyt mihin uunituore perheeni oli viety tai miksi tai kuinka kauaksi aikaa. "Keskity sinä nyt vain itseesi", sanottiin. Jep, helppo nakki...not.
Jossain vaiheessa yötä Kim tuli takaisin ja kertoi, että pojallemme (tosiaan, jossain vaiheessa olin nähnyt että vauvalla oli pippeli) oli pitänyt kaikessa hässäkässä antaa nimi, ja ensimmäinen nimi joka oli hänen mieleensä juolahtanut oli Robin. Hänet oli viety vastasyntyneiden teho-osastolle keskoskaappiin lämmittelemään ja rauhoittumaan. En vielä tähän päivään mennessä tiedä tarkkaan, mitä vauvallemme oli tehty, kuinka kriittisessä tilassa pikkuinen oli ollut tms, Kim ei ole halunnut kertoa. Tilanne oli ollut hänelle äärimmäisen traumaattinen eikä hän ole halunnut puhua siitä.
Makasin sängyllä enkä pystynyt liikkumaan. Erilaiset puudutukset ja lääkitykset joita olin saanut ennätyspitkän ja vaikean synnytykseni aikana eivät vielä olleet täysin hellittäneet, ja oloni oli kaikin puolin muutenkin kamala. Kipu. Olinko synnyttänyt pienen hennon lapsen, vai kenties kakannut jääkaapin? Ja missä vaiheessa annoin luvan tutkia alapäätäni moottorisahalla ja pyyhkiä verta hiomapaperilla? Joku oli jokatapauksessa unohtanut kertoa synnytysvalmennuksessa siitä kivusta, joka seuraa synnytyksen JÄLKEEN.
Minut kärrättiin sängyssä tapaamaan poikaani. En ikinä, ikinä unohda sitä hetkeä. Pystyisin edelleenkin kuvailemaan koko tilanteen, kaiken, huoneen tapettien kuvioita myöten, niin vahva tunnelataus oli siinä hetkessä. Lämmin tunnevalaistus pienessä sairaalasalissa. Neljä pientä keskoskaappia. Neljä vauvaa, joista omani tunnistin välittömästi. Pikkuiseni nukkui, pieneksi palloksi käpertyneenä, mahallaan, peppu pystyssä. Joku oli laittanut vauvalleni vaipan. Tumma tukka. Nenämahaletku ja nenäkatetri (happi). Sata ja tuhat erilaista johtoa ja sensoria, sydämen sykettä ja painetta, ruumiinlämpöä, veren hapetusta ym seuraamassa. Kanyyli vasemmassa kämmenselässä ja sideharsoa ympärillä. Kyyneleet valuivat pitkin poskiani - minun lapseni. Niin kaunis. Niin rakas. Niin oma. Poikani. Robin.
Hoitaja nosti Robinin syliini ja poika osasi heti hamuta rintaa. Maitoa, äiti, maitoa!
Niin pehmeä iho, untuvaista karvaa niskassa, hartioilla ja korvalehdillä. Lämmin pieni, pieni vartalo käsivarrellani, itseäni vasten. Rakkaus tuota mitättömän pientä ja mittaamattoman arvokasta ja odotettua olentoa kohtaan täytti koko huoneen. Tervetuloa syliini, rakkaimpani. Tervetuloa meidän perheeseen. Minä olen sinun äitisi, tähän päivään saakka olen ollut koko maailmasi, olet saanut ravintosi minun ravinnostani. Olet elänyt ja kehittynyt, kasvanut minun sisälläni. Siitä kauniista hetkestä lähtien kun sinut tehtiin, tähän päivään saakka, olemme asuneet samassa vartalossa molemmat. Olet nukahtanut sydämeni sykkeeseen. Herännyt puheeseeni. Rauhoittunut keinuvaan liikkeeseen kävellessäni. Vastannut potkuilla, kun olen painellut vatsaa täältä ulkopuolelta.
Ja nyt olet itsekin tässä, ulkopuolella. Rakas. Nyt saan ravita sinua maidolla, jonka jo uskomattoman työn tehnyt kroppani valmistaa sinulle. Autan sinua kasvamaan ja kehittymään. Nukutan sinut sylissäni, jossa kuulet sydämeni sykkeen. Puhelen sinulle hereillä ollessasi ja opetan sinulle oman kieleni. Rauhoitan sinut keinuttamalla sinua käsivarsillani.