IRC-Galleria

Mulla oli ihan mieletön kylmä ja vedin paidan päälle samalla kun laskeuduin portaita Coreyn perässä. Riley istui siinä lattialla pukemassa, sen silmät oli kuin narkkarilla.
“Löysit vaattees” Corey tokaisi sille.
“Joo”, Riley vastasi ihmeen käheällä äänellä.
Sytytin tupakan ja avasin sen kämpän jääkaapin. Musta oli jotenkin tosi säälittävää, että vaan me kolme oltiin hereillä. Osa oli kai jo painunut helvettiin sieltä, koska kello oli sentään jo yhdeksän (viittä vaille, oikeastaan). Kaikkialla oli hiljaista, kuulin vaan kun Corey jotain korotti ääntään Rileylle toisella puolella taloa. Otin jääkaapista tuoremehua, kaljaa, kurkkua ja maapähkinävoita. Pöydällä oli paskaisten lautasten ja lemuavien viinapullojen lisäksi patonki ja survoin senkin laukkuun. Aika säälittävää, tiedän kyllä. Mutta se on mulle elämäntapa.
Corey tuli keittiöön rööki huulessa. Riley tuli sen perässä niinikään rööki huulessa, molemmat näytti kärsivän helvetinmoisesta krapulasta ja Riley näytti siltä kuin sen reppu olisi painanut jotain parisataa kiloa.
Mulla oli helvetinmoinen morkkis. Ihan helvetinmoinen, ihan tosi.
“Mennään”, Riley sanoi.
Me mentiin.

Oli jotenkin ihan helvetin surkuhuvittavaa kävellä taas moottoritienviertä ilman mitään havaintoa siitä missä seuraava bussipysäkki on. Pojat käveli ihan mielettömän hitaasti, ne vaikutti niin kipeiltä ja väsyneiltä etten viitsinyt siinä alkaa hoputtaa niitä. Laahasin itsekin jalkojani ja katselin miten vaatteet pölyttyi rumiksi. Vaihdoin farkut shortseihin ja vaihdoin paitaa. Mun on kohta ihan pakko pestä vaatteeni ja kengätkin.
Aurinko paistoi jo kirkkaana ja kuumasti. Se paistoi niin kuumasti, että se alkoi tuntua jo sairaalta.
Me oltiin kaikki tosi hiljaa - kuten aina tällaisten iltojen jälkeen. Mielenkiintoista kyllä, musta tuntuu että ihan eri syistä. Riley oli hiljaa kai sen takia, että jos se olisi avannut suunsa se olisi luultavasti yrjönnyt. Sillä oli varmaan ihan paska olo siitä heroiinipiikistä jonka se paska työnsi itseensä eilen. Mä en puhunut mitään koska olin niin helvetin vihainen - en Coreylle, tietenkään. Ja Corey pysyi turpa kiinni sen takia, että sillä oli rööki suussa koko helvetin ajan. Ihan totta. Koko ajan. Se tuntui olevan vihainen. Se ei oo hyvä juttu, Corey-viha on hirveintä maailmassa just sen takia että se on niin vitun harvinaista.
“Bussipysäkki”, Corey sanoi yhtäkkiä s suhisten jostain mun takaa, rööki suussa.
Tien toisella puolella oli bussipysäkki ja vielä penkillä ja katoksella varustettuna. Vittu että meitä hemmoteltiin. Riley ei vilkaissutkaan autoihin vaan marssi suoraan tien poikki siihen pysäkille. Ääliö. Se valtasi koko penkin asettumalla siihen makaamaan. Istuin Coreyn kanssa asfaltille. Maa oli täynnä räkäklönttejä ja purkkaa. Niinhän ne aina.
“Ei sitten tainnutkaan sataa”, Riley totesi vikisevällä äänellä.
“Jep”, mä sanoin. “Ja Riley, jos sä vielä kerran kosket siihen paskaan, mä lähden vittuun täältä. Mä en aio ruveta sietämään sitä enkä varsinkaan aio leikkiä mitään sun pelastajaas. Tajuutko?”
“Mä en kyllä vetänyt hepoa eilen”, se vastasi. Se kuulosti siltä kuin puhuminen oikeasti olisi sattunut sitä.
“Ihan vitun sama mulle, se piikittäminen loppuu! Okei?”
Siihen se ei sanonut mitään. Ehkä siksi, ettei se enää voinut puhua mutta tuskin se olisi mitään sanonut vaikka olisi pystynytkin.
“Voi perkelevittu!” Riley kirosi yhtäkkiä.
Joku lyhyt tyttö oli kävelemässä kohti bussipysäkkiä. Riley ei ollut niitä sosiaalisimpia tyyppejä ja sillä oli päähänpinttymä ‘omistaa’ kaikki mihin se koski. Se esimerkiksi ajatteli että jos se nukkuu kaksi tuntia bileissä jonkun sohvalla, se sohva on sen eikä muilla ollut oikeutta koskea siihen. Nyt se dorka ilmeisesti käsitti omistavansa tän bussipysäkin.
Ja oikeasti, sillä hetkellä kun se paska tuli niin lähelle että sen kasvot erotti, mä tosiaan toivoin että Riley olisi omistanut sen pysäkin. Mä helvetti soikoon tunsin ton tytön. Mä en vittu voinut uskoa sitä. Vivian Pope. Suurin piirtein hirvein ikinä tuntemani akka, ihan tosi. Ja mä sentään tunsin aika helvetin monta tyyppiä Chicagossa. Vivian oli mun luokallani siellä - luonnollisesti. Sieltähän kaikki vitun pikku paskat on lähtöisin.
Vivian oli just sellainen lyhyt, typerä blondi joka oli kropaltaan niin sopusuhtainen, että sitä katsoessa tylsistyi kuoliaaksi. Sillä oli leveä nenä ja järkyttävän ruma madonna-lävistys. Sen silmät oli tosi kauniit mutta siihen sen ihmeellisyys jäikin. Se kuunteli paskamusiikkia, luuli osaavansa vatsatanssia ja liikuttui kyyneliin jos sai kokeesta erinomaisen. Dorka.
“Uskomatonta! Ba -”
“Basia. Joo”, kiirehdin vastaamaan. Tuo pikku paska tietää mun oikean nimeni, oltiinhan me samalla luokalla ja kaikkea.
“Mä en uskonut näkeväni sua enää! Uskomatonta!” se hihkui ellottavan tekopyhänä.
Corey ja Riley tuijotti mua ja mulkoili välillä Viviania. Se ei tainnut ihan vastata niiden mielikuvaa mun Chicagon-elämästä.
“Joo”, mä sanoin ja sytytin tupakan. Vasta siinä vaiheessa Vivian huomasi Coreyn ja Rileyn, meidän likaiset vaatteet, reput ja sen koko tilanteen. Se ei tainnut pahemmin vaikuttua tajuttuaan että me kolme oltiin samaa porukkaa.
“Ai, sulla on seuraa. Hurmaavaa!” se hymyili niin, että hammasrivistö näkyi, hyi hemmetti. Sillä oli molemmilla puolilla hymykuopat. “Esittelisitkö meidät?”
“Ihan sama. Pojat, tässä on Vivian Pope, me tunnettiin Chicagossa. Vivian, tässä on Riley Norton ja Corey G.”
“G?”
“Joo.”
“Onko se niin kuin lyhenne jostain?” se kysyi Coreyltä.
“Joo”, Corey töksäytti tupakansavujensa takaa.
“Okei”, Vivian sanoi ja näytti loukkaantuneelta. Se ei kai ollut tottunut siihen, että poikia ei kiinnostanut jutella sille. “Mistä?”
“Gallagherista.”
“Oi! Vähän kuin U2:n laulaja!” se hihkaisi.
Voi nyt jumalauta, kuinka vitun tyhmä täytyy ihmisen olla?
“Joo, ihan kuten Bono”, Corey sanoi.
Mä naurahdin, mutta Riley ei tajunnut vitsiä. Se ei ollut kovinkaan suuri musiikinkuuntelija - oikeastaan se oli musiikin suhteen täysi idiootti.
“Niinpä! Hauska tutustua!”
Pojat ei vastannut. Corey väänsi naamalleen jotain hymyntapaista, mutta Riley ei vaivautunut. Se sytytti ensimmäisen röökinsä pitkään aikaan ja katseli Viviania mahdollisimman halveksuen. Vivian katsoi meidän tupakointia hetken, sitten erityisesti mua ja lopulta raivasi itselleen istumatilaa penkiltä Rileyn vierestä. Riley näytti siltä, että se olisi voinut ampua Vivianin pään paskaksi.
“Mäkin tupakoin nykyään”, se ilmoitti mulle.
“Jaa.”
“Mitä sä muuten teet näin kaukana Chicagosta?”
“Mä en asu siellä enää.”
“Oi! Missä sitten?”
“Täälläpäin.”
“Onko nää jätkät sun kämppiksiä?”
“Juu.”
Vivianin aksentti oli tosi oksettava. Se oli muuttanut Chicagosta jotain vuosi ennen mua, näköjään tänne. Vitunmoinen tuuri mulla - en pääse Chicagoa pakoon edes toisella puolella maata.
“Mitä Chasille muuten kuuluu?” se kysyi ja kuulosti huolestuttavan paljon Rileyltä silloin kun se on päässyt vittuilun makuun.
Ihme, se haluaa tietää mitä Chasille kuuluu. Suurin piirtein kaikki halusi tietää mitä Chasille kuuluu - ainakin jos ne keskusteli mun kanssa. Siitä kaikki läpimädät chicagolaiset tunnisti - siitä kysymyksestä.
“En tiedä”, sanoin. Mä tunsin miten Corey ja Riley kyyläsi mua.
“Aijaa. Et oo ollut siihen yhteydessä?”
“En sitten minkäänlaisessa.”
Voisi luulla, että mun päällimmäinen ajatus oli se että Vivian on vitun rasittava kusipää, mutta oikeasti mä ajattelin vaan sitä, että Corey luultavasti osasi lukea meitä rivien välistä.