IRC-Galleria

Mulla oli kerran yksi uni. Jossa en unohtanut jäätelöpakettia pöydälle tai kulkenut taaaaas sen yhden katulampun alta joka aina sammuu justiinsa siinä kohden kun astun sen alle. Saatika sitten pistänyt merkille, oikeen kunnolla huomioinu bussin ikkunasta sitä helvetin rumaa ukkoa pyörätuolissa joka painaa tupakka suussa autotiellä sillä pyörätuolillaan. Enkä ajatellut kahdesti lähdenkö juoksemaan vai kävelenkö, koska mulle ollaan joka tapauksessa niin helevetisti velkaa. En ajatellut siinä että ainoa asia mitä elämässä on on jotain tällästä. En juossut perään tai karkuun. Ei ollut kiire. En maistanut viittä eri sinappia vaan sen takia että joku pyytää. En uskonut sen olevan edes unta, en tullut ajatelleeksi että olisin nähnyt sen joskus muulloin. Suppeasti ilmaistuna "aika" ei ollut mitä se nyt onkaan. 24 tuntia vuorokaudessa. En ajatellut siinä että mitä kaikkea sitä saattaisi tehdä kolmenkymmenen tunnin aikana tai tulisi edes ajatelleeksi sinä aikana. En tiennyt että toisen ihmisen tuoksu saattaa jäädä omaan ihoon kiinni. En arvuutellut tai puhunut sekavia yhtä aikaa pilkaten itseäni ja muita. En ollut tietoisesti epävarma itsestäni tai mitään, olin alitajunnassani helvetin epävarma kaikesta. Otetaan jumalattomuus käsitteenä ja heitetään se helvettiin. Ilman "niitä ihmisiä" jumalattomuus olisi yhtä merkityksetön sana kuin merkityksetön. Ahdistava meininki tässä.
Unessa ei tarvinnut kuin ymmärtää että tässä se nyt on, kuin elokuva. Näin se menee nyt. Todellisuudessa taas on kauhea painostus. Painostava kitka jalan alla. Minäkö se olen määritelmä myrkyllisyydestä. Tyhmää sanoa niin, ellei tarkota sitä. Olevansa radioaktiivinen tai tuota.
Unesta puhutaan edelleen. Siinä en halunut näyttää kenellekään yhtään mitään, en haluamalla halunut todistaa mitään, en ollut mitään velkaa kenellekään. En salaa toivonut jotain mikä on hyvin epätodennäköistä, vaan todennäköistä!! Paluu toteen - on kuin avaisi kirjan siitä kohtaa mihin jäi. Oikeasti pihalla siitä mitä viimeksi oli tapahtunut. Pakko elää eteenpäin yhdistääkseen eksyneet langanpäät. Lempeästi.
Miten tuhottomasti rakastankaan nukkumista!! Ja kaikkea muuta. Kaikki mitä muistan rakastaa, on ihanaa!!
Julie London sanoo, oikeastaan kertoo sen mistä olisin halunut kertoa koko maailmalle ennen ketään. Jumalauta. Tässä se on. Tätä se nyt on. Nukkuminen on hyvin arvostettua, enkä ihmettele.

Hereillä
hereillä
hereillä
hereillä
wide awake
huh?

Vihaan musertumista, menen oksentamaan, tapan itseni, juon Coca-Colaa, menen tupakalle.

Suhtautuminen? Mikä suhtautuminen?

Ps. Älkää analysoiko, kun ette tiedä kuitenkaan mitään.

"Kiekuraisa olo!", hän hörähti läsähtäessään tuolille. Varmasti on, ajattelin, olihan hän hörähdellyt koko viime yön vierelläni. Yömme oli jokseenkin nautittava, vaikka selkärankaa kutkuttava sentimentaalisuus löysi ääripäänsä jo alkumetreillä. Vodkaa kippistelimme urakalla, siitähän ei kukaan oikeasti pidä, silti siivet syntyivät, eikä homoseksuaalisuus haitannut enää ketään.
Sen kahvilan, tai paikallisen kulmaräkälän, ilmapiiri oli tavallisen tunkkainen, sitä ihmettelin, olihan kello vasta hetkiä yli kahdentoista. Alkoholisoituneet aivoeropuolisot kähisivät ja narisivat outoon malliin, sosiaalipummit tuhlasivat aikaansa -ja rahojansa- humalaan, sellaiseen suhteellisen äänekkääseen.
Ja niin me kaksi kammottavaa synnintekijää siemailimme ilmaisia sunnuntai-aamukahvejamme.
Ei hänen Visansa toiminutkaan, joten sääliätihkuvat tarjoilijaneidot antoivat hälle anteeksi, kuinka hurmaavaa.
Nyt hän virnuilee, savuaa kuin pienkokoinen höyryjuna. Savurinkulat hänen suustaan näyttävät sarastavaa aurinkoa vasten niin haurailta, että melkein säälittää antaa niiden haihtua.
Ozzy Osbourne soi taustalla kappaleella Dreamer, hän hyräilee kevyesti mukana. HÄnen hiuksensa riutuvat rasvaisina, eikä ihme, eihän ollut peseytynyt kahteen päivään ollessaan seurassani.
Nauru raikaa yläkerrassa, pubissa pöytämme täyttyy nopeaa vauhtia pelikorteista.
Minä voitan hänet aina.
"Ryöstö", hän ehdottaa. Eihän me muutakaan osata.
Jokainen ässä polttaa pakassani.
Tälläkin kertaa.