IRC-Galleria

Sattui enemmä kuin koskaan ja sit viel ku Rain tulee riisumaan mut
aseista

olen haavoittuvaisimmillani.

järkeily ei ole mitään vahvimpia puolia minussa - kaikkea muuta kuin toivottomuutta kyllä
ikinä ei ole epätoivon aika, on muistettava.
aina on mahdollisuus itkuraivokänniin, tiedättehän.
tunnelataus tekee krapulasta yhtä suurta hämminkiä, tärinää
(todellisuus värisee)


ota kiinni täst luodist




<3

On hyvä huomata:

pää on yhä visusti hartioiden välissä, niskan kannattelemana

ranteet ovat yhä toiminnassa, käsien kanssa hyvässä synkrossa

nilkat suotuisassa asennossa nykyään.

Minä pystyn kulkemaan!

Mutten tohdi kauhean pitkiä matkoja sillä on aina olemassa EPÄKOHTIA joista lähtee pikkuruisia säikeitä ONGELMIIN - tästä tulee fraktaali verkosto, ikäänkuin seitti joka kietoo.

Miksi ymmärrys ei voi kohota edes jossain suhteessa?

Aina on olemassa joko oman rantaviivan kiiski tai vastarannan.

Kuka keksi skeptisyyden, kuka toi, kuka vei sen äärimmäisyyksiin?

Minua kiehtoo maagisten kysymysten esittäminen, eikä oikeastaan niiden lopullisten vastausten selviäminen.

Sekin tosin on melkolailla suosittu laji. (totuus) Luc Ferry kirjoitti siitä kirjan (Opi elämään). Kaikinpuolin vallan mainio kirjoitus.

Kysymysten esittäjät vanhenivat ja kyllästyivät lopulta, koska huomasivat saaneensa jo ratkaisuja. Miller oli yksi niistä ja uusin suosikkini Henri Michaux, belgialainen. Onko mitään psykoseksuaalisempaa kuin tekstissä aavemaisesti leijaileva kysymys?

"- - Kirjoitan Teille maailman äärestä. Teidän on se tiedettävä. Usein puut värisevät. Me kokoamme lehdet. Niissä on hyvin paljon suonia. Mutta mitä ne hyödyttävät? ei ole enää mitään niiden ja puun välillä, ja me hajaannumme hämillämme.
Eikö elämä maan päällä voisi jatkua ilman tuulta? Vai pitääkö kaiken väristä, aina, aina.
On myös maanalaisia liikahduksia, ja talossa kuin vihan puuskia, jotka tulevat teitä kohti kuin ankarat olennot, jotka haluavat pusertaa teistä tunnustuksia.
Mitään ei voi nähdä, paitsi semmoista, jonka näkeminen ei ole tärkeätä. Ei mitään, ja kuitenkin värisemme. Minkätähden?"

"- - Lisään vielä sanan, tai oikeastaan kysymyksen.
Virtaako vesi Teidänkin maassanne? (En muista, oletteko sen minulle sanonut) ja saako se Teidätkin värisemään, jos se todellakin on vettä.
Pidänkö siitä? En tiedä. Vedessä tuntee itsensä niin yksinäiseksi, kun se on kylmää. On aivan toista, jos se on lämmintä. Siis? Miten sanoisin? Miten Te sanoisitte, vastatkaa minulle, jos puhutte siitä peittelemättä, aivan avoimesti?

Olen sekaisin soijaproteiinista varmaan!! Ei pidä leikkiä empaattista jos on vilpillinen tai mielenhäiriöinen ja/tai kumpaakin. Ei ole ongelmaa. Sydämeni on herkkä, voitettavissa. Uhrautuisin ehkä. Mutta nyt elän itseäni varten, olenhan opetellut jo tavoille.

Lopeti n koulun, al otin elämän, tei n pah haa roukaa ja tein ihmisii hermostuneiks ja riekaleiks, morjens!

Jeesuksen vittukyrpä, Allah anna voimoo, mis ooooooooooot oikeeeeeeeeeeeee???????

Kits.

Mä elän itseäni varten
Mä elän itse
Mä elän itseäni varten
Mä elän itselleni
Mä elän
Mä elän itseäni varten, en ketään muuta
Minä elän itseäni varten
Irti epäilystä, irti hämmennyksestä, irti tiedostamattomuudesta, irti flippailusta, irti itsestä, irti hänestä (Mä elän itseäni varten), irti mielipiteistä, irti kapinasta, irti valtiosta, irti kritiikistä, irti peloista (Mä elän), irti pahuudesta, irti illuusiosta, irti epärehellisyydestä, irti murheista, irti riippuuvuudesta, irti kaikesta omasta. Takaisin elämään.

Katsokaa nyt miten onnistunut!! (Onko serotoniinivarastojen täydellinen tyhjentyminen sitä, että kysyy itseltään: Mitä onnellisuus oikeasti käsittää?) Vai sitä että jättää kysymättä. Onnellisuus takaa pelon. 'Nyt huomaan: Minulla on vielä jotain menetettävää!' Ja sen julistaminen on tärkeä osa prosessia. En tahdo ikinä tulla järkiini.

Voihschh, miten on niin ihanaa!

Rakas, rakas universumi! Minulle tarjotaan elämää hopeatarjottimella ja otan kaikkeuden epäröimättä avosylin vastaan. Voiko mikään sujua enää tämänkaltaisen koettelemuksen jälkeen? Miten minä ikinä toivun.. Mitenmitenmiten.. Minä rakastan tätä. Ihan suunnattomasti minä rakastan. Onko olemassa autuaampaa suhtautumista kuin tämä.

Liike on tärkeä, päämäärä ei.
Ja lopulta on tärkeää enää vain pitää hauskaa loppuun asti. Transgressiivinen dekadenssi, anarkia!! Passiivinen.

Loimme kauhukuvia tulevasta eilen yöllä - kreivin aikaan niin sanoakseni. Naiset ovat käyneet kyynisiksi ja alistuneet väkivaltaelokuvien vaikutukselle.. "Ihmisiä todella pitäisi tappaa!!"
Mutta! Mais! Viimein kaaos tuo meille turvallisen pesäkkeen ajatuksillemme ja passivoidumme, tyydymme ainoastaan puhumaan näistä asioista. Ei nainen voi enää tappaa, ei ilman sopivaa influencea, ei enää sen jälkeen mitä tapahtui... No, tiedättehän!
Miten täydellinen tilanne saattaisi olla tuo - maapallon kuolo: Ensin pingviinit kylmyyteen, sitten jääkarhut kuumuuteen, sinilevä peittää kuun... Emme ole toivottomuutta edes hipaissutkaan: tuhkasta tulee uutta, ydinjätteestä nousee uusia mutaatioita ja elämän hurja kiertokulku jatkuu moitteettomana ikuisesti. Ihmiskunta tuhoutuu ja kaikki on hienosti lopulta. Maapallosta tulee joko vesipallo tai tuhkakuppi - ei ole kumpainenkaan pekkaa pahempi.. tai parempi. hyvin velttoa optimismia, kaunis ajatus tosin. Nykypäivän reeeeaaaalismi eroaa hiuksenhienosti näistä jutuista. Juttu a ja juttu b. Berkele.

Olin sanomani tämä. eksistentiaaalinen ahistus vaihtunnee tuotapikaa äkkinäiseksi tuhon juhlaksi, demoniseksi, dionyysiseksi deekuiluksi, je? cATCH THE DRIFT?

Toivo elää ja voi aivan valtavan hyvin!

Minua hävettää maan edessä:
Minua hävettää taivaiden edessä:
Minua hävettää sarastuksen edessä:
Minua hävettää auringonlaskun edessä:
Minua hävettää sinisen taivaan edessä:
Minua hävettää pimeyden edessä:
Minua hävettää auringon edessä:
Minua hävettää sen edessä joka on sisälläni
joka puhuu kanssani.
Aina joku näistä katselee minua.
En ole koskaan poissa näköpiiristä.
Siksi minun on puhuttava totta.
Siksi minä puhun aina totta.
Minä puristan sanaa tiukasti rintaani vasten.


(Torlino)

Jos saisin tilaisuuden kutsua illalliselle kymmenen valitsemaani henkilöä, niin ne olisivat jotakuinkin:

1. Jeesus
2. Sokrates
3. Henry Miller
4. Friedrich Nietzsche
5. Isaac Newton
6. Dostojevski
7. Van Gogh
8. Marquez
9. markiisi De Sade (!!!)
10. Humbert Humbert (vaihtoehtoisesti Nabokov) ja Devendra Banhart, että olisi joku ketä naida illan päätteeksi.
Lisäksi kutsuisin Oscar Wilden tai Sylvia Plathin, ettei varmasti tulisi tylsää! Tarjoaisin Kreikkalaista kasvispataa ja euroopan hienointa punaviiniä! Ja jos Jeesus haluaa, niin tuo kalaa ja leipää mukanaan. Kun kaikki paitsi Nietzsche ottaisivat humaltuakseen, aloittaisimme tanssit (Minä ja Henry tutustuttaisimme vanhat toverimme populaarimusiikin pyörryttäviin sfääreihin) ja juhlisimme koko yön täyttä häkää. Jos sana leviäisi, tulisi pian kuokkimaan myös Bukowski ja Carroll. Tietty jos juhlinta paisuisi viikoksi, ottaisin mukaan myös uskollisen ystäväni Laurin.

Nii

Siirsin eläimen alitajunnastani todellisuuteen. Se oli lepakko, tai lintu. Tai hämähäkki. Kun heräsin, se hyppäsi ohimoltani Greta Garboon. Kaunis taulu ja nyt siihen on kajonnut jokin mystinen, kauan kavahdettu ajatus, poissuljettu pelko. Näen Garbon ensimmäisenä asiana, kun herään. Ehkä se on siirrettävä Deborahin paikalle.

heart of glass