IRC-Galleria

Jotenkin ihmeen ja kumman kautta Minä selvisi tuostakin päivästä vaikka edellinenkin oli ollut jo huomattavan rasittava. Minä ei ymmärrä mistä tämä johtuu.

Tai ymmärtäähän hän mutta sanoo ettei ymmärrä koska jos sanoisi ymmärtävänsä niin kaikki haluaisivat kuulla mistä tämä johtuu. Mutta eihän Minä osaa/voi/jaksa/halua selittää kaikille koska ei todellakaan osaa selittää sitä niin ettei se kuulostaisi liian angstilta eikä liian arkiselta. Se on jotain siltä väliltä. Minä ei koskaan osaa selittää oikein mitään. Se onkin ehkä huomattavimpia ongelmia hänen sosiaalisessa elämässään, kun ihmiset käsittävät häntä väärin ja loukkaantuvat ja ties mitä.

Tuonakin päivänä taas koulussa.. Mitä pidemmälle päivä meni, sitä masentuneempi ja hiljaisempi Minä oli ja lopulta koulun jälkeen hän seisoi ikkunan ääressä katselemassa lumisadetta kun * tuli siihen (ehkä parempi ettei Minä tästä eteenpäin julkaise ystäviensä nimiä näissä jutuissa koska joku voisi pahoittaa mielensä kun löytää netistä tarinan jossa on osallisena. Ei siinä mitään että Minä itsestään kaikkea kertoo mutta parempi hänen koittaa välttää muiden ihmisten sekaannuttamista tähän). Minä oli koko päivän jotenkin vältellyt tätä henkilöä *, vaikka tämä henkilö ei todellakaan ollut tehnyt Minälle mitään mikä oikeuttaisi käyttäytymisensä tätä kohtaan. * kyseli miksei Minä puhunut hänelle mutta eihän Minä osannut vastata. eipä hän ollut muillekaan paljoa puhunut, vai mitä?

Onneksi * lähti pois siitä eikä jäänyt katsomaan Minän itkua, mutta taas hetken kuluttua joku tuli Minän taakse ja koputti häntä olkapäähän ("saako tulla sisään? onko ketään kotona?"). Melkein Minä jo ajatteli että * oli tullut takaisin, joskaan ei ollut kuullut hänen farkkujensa ja kenkiensä luomaa kävelyn ääntä, vaan hiukan hiljaisemman kenkien käynnin lattiaa vasten.

Minä kääntyi katsomaan tulokasta ja huomasi sen olevan **, luokkakaveri johon Minän on jo pitkän aikaa pitänyt tutustua entistä paremmin (kyllähän he silloin tällöin syltyssä istuvat tekemässä jotain minkä * Minältä aikoinaan kielsi). ** kyseli Minältä aluksi jotain arkipäiväistä, kunnes huomasi että jokin oli vialla. Minä ei hänellekään osannut sanoa mistä itku johtui (paitsi siitä että kyynelkanavat erittävät suolaista nestettä, mutta sen Minä jätti sanomatta). Minä sai jotain epämääräistä selitettyä **:lle itkunsa keskeltä, ja ** kysyi jos Minä haluaisi lähteä sylttyyn hänen kanssaan. Minä kuitenkin vastasi kieltävästi vaikka olisikin tehnyt mieli sitä kiellettyä syöpäkäärylettä jonka voisi syltyssä sytyttää ja siitä imeä karsinogeenejä keuhkoihinsa. ** lähti matkoihinsa varmistettuaan Minältä ensin että tämä pärjäisi yksin.

Niin Minä jäi vielä hetkeksi ikkunan ääreen, mutta pelkäsi äitinsä tulevan siihen (opettajainhuone oli aivan vieressä) ja huomaavan hänen tilanteensa. Minä ei ollut koskaan ollut kovinkaan avoin äidillensä, joten hän lähti käytävän päässä olevia rappusia kohti mennäkseen alakertaan.

Tottakai rappusissa vastaan tuli se henkilö jonka ehkä vähiten haluaisi tavata silmät punaisina kyynelistä: äiti. Minä vältteli äitinsä katsetta kun tämä kysyi mihin Minä oli menossa ja mikä hänellä oli. Minä vastasi menevänsä alakertaan ja sanoi ettei hänellä mikään ole.

Minä meni suorinta tietä erään siskonsa ystävän, abivuottaan viettävän pojan tekemän tilataideteoksen luo. Se oli pojan lopputyö. Tuo teos oli Minälle jollakin tavalla muodostunut tärkeäksi. Siellä, pimeässä huoneessa Minän oli helppo olla ja kuunnella ympäröiviä ääniä. Minä vietti teoksen sisällä hetken, kunnes ajatteli että kohta olisi ehkäpä aika lähteä kotiin. Minä jätti teoksen ja lähti norkoilemaan koulun käytäville.

Kotimatkalla Minä vain katseli ajatuksissaan taivasta, asvalttitietä ja lumisadetta. Vielä olisi huomiset gts:n tunnitkin, Minä ajatteli epätoivoisella sielunäänellään.