Ystäväni koira lopetettiin jonkin aikaa sitten. Se oli minullekin tärkeä. Sain kuulla siitä päivää ennen tuota lopullista tapahtumaa ollessani kylässä heillä. Se näytti normaalilta minun siinä ollessani. Minäkin tiesin että se oli sairastanut monen moista. Nyt sillä oli taas jokin hätänä. Oli tietenkin vaikeaa saada varmuutta mikä sitä vaivasi, kun se ei näkynyt kunnolla päällepäin. Sen eteen oli tehty jo paljon töitä. Kuten tiedämme mikään ei ole ilmaista, vaikka raha ei kuitenkaan tähän päätökseen vaikuttanut.
Ystäväni sanoi minulle kyyneliä silmissään: Sinä olet joskus sanonut minulle, ettei eläimen saa antaa kärsiä. Enkä minäkään halua antaa minun rakkaani enää kärsiä. Nyt on sen aika päästä tuskistaan.
Niinpä niin, tuosta kaikesta minulle tuli mieleen Helga. Minun rakas tammani. Syksyn tutkimuksista selvisi sillä olevan ongelmia kehärenkaan kanssa. Se ei koskaan parane, mutta voi toki mennä paremmaksi ja voihan tamman aina astuttaa.
Silloin se sai vahvan lääkityksen eikä sekään helpottanut. Eläinlääkäri määräsi sen myös laihdutus kuurille, ettei liika massa rasittaisi vuohisniveltä. Painon pudotuskaan ei auttanut.
Ajatus ontuvasta kantavasta Helgasta sai minut masentumaan. Päätösten teko on vaikeaa. Mutta aloin jälleen miettiä siitä luopumista.
Asia ei tietenkään ollut kovin yksinkertaista. Sillä kaikki minut tuntevat TIETÄVÄT Helgan olleen minulle aina kaikki kaikessa. Eikä tilanne ole vieläkään muuttunut. Päätöstä vain ei pitäisi lykätä.
Helgassa oli "pientä" toteamatonta vikaa jo meille tullessaan. Sen toinen takanen astui lyhyempää käyntiaskelta kuin toinen. Alamäissä se käveli passia ja maastossa se laukkasi vinossa. Se ei tietenkään ollut täydellinen... Paitsi minusta. Harjatessa puomilla se saattoi saada vetopaniikin. Selkään noustessa se ei osannut seistä. Satulavyötä tai jalustin hihnoja oli turha kuvitella kiristävänsä selästä. Muutenkaan selässä ei voinut kuin istua, ettei tamma kirjaimellisesti lähtisi alta. Se oli ex-omistajansa mukaan hieman tammamainen.
Asiaa ei helpottanut sekään, että Helga oli 173cm korkea ja painoi lähemmäs 800kg. Se oli siis mukava haaste minulle, joka olin tottunut ilkeään, 143cm, selästä 100% varmaan poniin, sekä n.154cm, helposti ratsastettavaan suokkiin. Helgakin oli kyllä hyvin koulutettu he A-tasoiseksi. Oli sekin melko varma maastossa. Tosin siitä voisi tulla mieleen elefantti joka pelkää hiirtä.
Minä rakastuin Helga-Neitiin ensi silmäyksellä. Oli onnen potku että saimme sen. Sitä kävi koeratsastamassa 10-ihmistä, jotka olivat kaikki pitäneet siitä. Tuon lisäksi olimme viimeiset kävijät. En sitten tiedä mikä päähän pisto Helillä oli siitä meille luopua.
Ensimmäisten kuukausiensa aikana meillä Helga rikkoi kaksi karsinaa. Rea oli moneen, moneen kertaan palauttamassa sen. Isäkin oli jo aika kypsä. Vain minä pistin hanttiin.
Joskus se ei meinannut antaa tarhasta/laitumelta kiinni, kuin minulle...Joskus ei minullekaan, kuin tuntien keskustelun jälkeen. Vuokraajat eivät pärjänneet sille maastossa. Se lähti koko massansa edestä ryöstämään, jos neitiä otti vähänkään liian kovin suusta. Selässä muu kuin istuminen aiheutti herkällä neidolla saman reaktion.
Minusta Helgassa ei ollut mitään vikaa. Tosin sainkin sen luottamuksen omakseni yllättävän nopeasti. Meillä ei kyllä ollutkaan mitään ihmeempiä ongelmia. Ehkä minä olinkin Helgasta yhtä täydellinen ratsastaja, kuin se oli minusta hevonen. En olisi varmasti koskaan luopunut siitä, ellei se olisi sairastunut.
Yhteistyömme tuloksena Helgakin pääsi möröistään ja alkoi käyttäytyä ratsastajalla kuin ratsastajalla tilanteessa kuin tilanteessa.
Ratsastaessani sillä viimeisen kerran menin ilman satulaa maastossa ja kentällä. Teimme hetken kahdeksikkoa käynnissä ja ravissa. Vaikka sillä ei oltu menty kentällä kuukausiin se kantoi itsensä peräänannossa ja totteli, kuin unelma. Tuollaisia ratsuja tahdon hevosista vielä joskus kouluttaa.
Tänään kun veimme Helgan sen hauta paikan liepeille, se seurasi minua luottavaisena omana itsenään. Vähän se arkoi taas jalkaansa, mutta oli kuitenkin melko puhdas. Se sai syödäkseen ison saavillisen porkkanaa. Se mupelsi herkkujaan aina vain hitaammin ja hitaammin.. Kunnes se nukahti ikiuneen minun sitä pidellessäni. Suurta rakasta tammaani Helgaa.
Onni on se ettei Helgan tarvinut kärsiä. Se ei tiennyt jäävänsä paitsi varsastaan, jos se olisi tullut edes kantavaksi. Sen tilanne ei mennyt niin huonoksi että se olisi ollut pakko lopettaa. Se sai olla meillä loppuun asti rakkaiden hevoskavereidensa seurassa. Minä olin sen kanssa sen viimeiset hetket. Sen viimeinen muisto oli porkkanan maku suussa..