Mul on suvun taipumus synkkyyteen,
pakotie paikkaan salaiseen.
Mä ikävän tyynylle kotini teen, ja elämä jatkuu.
Me sanotaan olevamme ihan okei
et mihin tää maailma pysty ei.
Aina vailla jotain mut ihan okei, ja elämä jatkuu.
Joskus tuntuu, et kaikki sortuu ja
maailma kaatuu mun niskaan.
Mä meen, yksin nukkumaan.
Jätän lampun palamaan.
Tuuli repii kuin oltais me sivuja vaan,
jotka joku pois heittänyt jo selattuaan.
Eipä kaunista oltais me luettavaa :
rivit sekaisin, ei paljon kerrottavaa.
Synkät pilvet peittää auringon
ja väreistä nään pelkästään harmaan.
Mä oon väsynyt, turta ja sekaisin.
Mä oon säälittävä rukka,
joka murheeseen uppoo, eikä pääse pois.
Mitä musta jää?
Kasa ikävää.
Samantekevää.