IRC-Galleria

Useinkaan ei voi kun ihmetellä sitä vauhtia, jolla tietotekniikka kiitää eteenpäin. Mä olen pudonnut kärryiltä jo monta mäkeä sitten. Enää tietoteknikka ei edes kulje niillä kärryillä, joista mä putosin vaan se kiitää luotijunalla. Nauraa mennessään kaikille niille, jotka yrittävät juosta ja tavoittaa sitä. Turhaahan se on. Saahan sitä yrittää, kun niitä asemiakin on .Mutta aina se juna ehtii lähteä.
Määränpää on tuntematon. Kukaan, edes tuon junan kuljettaja ei tiedä minne on matka. Ja koska matkustajan on aika vaihtaa nopeampaan kulkuvälineeseen. Hyvin tätä matkustajaa kuitenkin halutaan palvella. Se kun saattaa olla arvaamaton ja heittäytyä vaikka hankalaksi.

---

Minut voi herättää päätepysäkillä. Yleensä sillä tavalla pääsen kotiin vaikka nukkuisinkin. Voi olla tietenkin ettei se aina toimi, esimerkiksi ulkomailla, missä on erilaiset junaradat kuin meillä.

Ihan sekainen viikko on vasta puolivälissä. En muistanutkaan, miten raskasta opiskelu voi olla. Mulla on kohta Burn Out, jo pelkästä opintojen suunnittelusta. Eikä se pidä yhtään paikkansa, että hyvin suunniteltu on puoliksi tehty.
Eieieiei.
Kaikki suunniteltu pitää sitten toteuttaakin kun on kelalle ja luoka ties kenelle niin pyhästi luvannut ja vannonut valmistua. Ei helvetti. Miten musta on tullut tämmöinen saatanan nysvö? Mä kiltisti tottelen auktoriteettia, ilman omaa tahtoa vaikka tuntuisi kuinka hiton pahalta.
Mut on kasvatettu tämmöiseksi laumasieluksi, joka ei epäile mitään. Päivän selvästi, ympäristön vika. Peruskoulua on hyvä syyttää. Se ottaa oman tahdon pois. Ja iskostaa vaan miellyttämisen tarpeen.
No ei se lopu peruskouluun, vaan jatkuu koko elämän. Voimistuu vaan se laumasieluisuus. Asioita tehdään vaan miellyttääksemme muita. Tai jotta se taianomainen järjestys tässä hyrskynmyrskyssä säilyisi. Säälittävintä on kun suojellaan sitä järjestystä, joka on hajonnut kaaokseksi jo aika päiviä sitten. Ja eletäänkin keskellä kaaosta, ei vaan tunnusteta sitä.

Jos mä saisin kaikki ne rahat, jotka menee niiden mainosten painamiseen, jotka ihmiset kantaa suoraa, avaamattomana roskiin, olisin kuulkaas rikas tyttö.
Mut ei niin tietenkään käy. On aika ihmeellistä kuinka niinkun esineen arvo voi laskea hirmuisesti, kun se kulkee kädestä käteen. Vaikka jos mietitään noita mainoksiakin. Ensin ne tulee painokoneesta ulos ja silloin ne saa jonkin arvon, se arvo sisältää sen summan kahisevaa, joka tuon mainoksen tekemiseen on kulunut ja sit vielä pikkusen ekstraa, jotta kirjapainon omistaja pystyisi pitämään huolta siitä että painokone syytää mainoksia vastakin.
Ja sit ne mainokset kuljettaa joku johonkin. Josta joku ne ehkä vielä roudaa johonkin muualle. Ja sitten ehkä sieltä mainosten jakaja nappaa iison mainosnipun mukaansa. Jakaja lajittelee mainokset ja tekee sen kaikista fyysisimmän homman, kiikuttaa ne mainokset loppukäyttäjän punaiseen boksiin tai sitten ovesta olevasta kaistaleesta sisään asti.
Mut vaikka viimeinen homma on kovin, siitä saa huonoimman palkan. Salaisuus piilee siinä, että sitä viimeistä hommaa pystyy tekemään kaikki. Työvoimaa on aina saatavilla vaikka palkka on paska, koska mainostenjakajiksi pääsee sellaisetkin ihmiset, jotka eivät minnekään muualle enää pääse.

Taas tuonne boksiin oli ilmestynyt semmoisia omakotitalofirman mainoksia. Mistähän ne on saanu päähänsä, että mulla olisi jonkinlaista tarvetta niinku vaihtaa tää nykyinen luukkuni johonkin sikakalliiseen superhienoon omakotitaloon? On tainnu segmentointi mennä pikkuisen pieleen, koska ei täällä asu kun persaukisia opiskelijoita. Eikä niillä kyllä ole mitään pitkälle vietyjä suunnitelmia, vaan kunhan selviäisi edes huomiseen-mentaliteetti.

Kovasti mun ostovoimaa kalastellaan, vaikka ei siinä oikeastaan vuokran, netin ja puhelin laskun jälkeen ole kauheasti kalasteltavaa. Luulen että siihen kaslasteluun kulutetaan loppupeleissä paljon enemmän rahaa, kun mitä multa ostovoimana koskaan saadaan takaisin. Mut maailmassa pitää olla mahdollisuuksia, oli se sitten miten kallista hyvänsä. Kai se sitten kuitenkin kannattaa, kun firmat sitä tekee. Ehkä ne saa myös täysosumia.

Maamme uusi hallitus astui virkaansa tänään. Olipas kylmä ja asiallinen aloitus. Onko minusta tulossa kylmä ja asiallinen ihminen. Shhh. Nyt yritän kunnella sisustani, että kuuluko sieltä mitään?

Huomenna täytyy herätä hävyttömän aikaisin. Minun tekee mieli hapankorppua. Itseasiassa minun tekee aika usein mieli hapankorppua. Hapankorppu ja Jenkki Power sininen on hyvä yhdistelmä.

Olin tänään ahkera. Mutta aina se ei riitä. Minä elän kamalan itsekästä elämää. Ajattelen suurimman osan päivästäni vaan itseäni. Kävin illalla kaupassa ja huomasin miten itsekäs oikeastaan olen. Ostin yhden jukurtin, puolen litran maidon, purkkaa, kaksi banaania ja mehua. Minun jälkeeni tuli nainen, joka osti ruokaa koko perheelle.
Hetken häpesin. Tunsin kuuluvani siihen marginaaliin, josta sosiaalipolitiikan luennoillakin oli puhuttu. Niihin jotka olivat köyhiä ja yksin. Ja joiden ostovoiman suuruudella ei ollut millekkään kaupalle mitään merkitystä.

Kassan päässä katselin hetken jäävuorisalaattia ja broilerfileitä, jotka liukuhihna toi. Minulla ei ollut salaattia. Vaikka ehkä pitäisi. Hanna Partanen sanoi olet mitä syöt ohjelmassa, että pitäisi syödä vihanneksia. Mutta ne olivat kalliita. Samoin kun tuollainen naisen ostama filepaketti.
Lähdin äkkiä pois.

Aamut ovat minulle paljon iltoja kamalampia.

MAAILMA ON!
ihan sekainen,
ainakin
joskus.

Haluaisin sellaisen
kokonaisen pienen
maailman
itselleni.

Vessat on hieno asia, kunnioittakaamme niitä ja kaikkia niiden keksijöitä!

Kun ei viitsi!
Ei viitsi siivota, ei tiskata, ei pestä pyykkiä. Mutta kun pitäisi, ei viitsi edes lähteä kaupungille, sinne kun on niin pitkä matka. Onneksi on sellainen laatikko mallinen, punainen postiloota, tuolla ulkovaraston seinässä kiinni. Se pelastaa päivän. Toive siitä että siellä tänäänkin olisi edes mainoksia, saa minut raahautumaan ulos luolastani.
Ai niin ja ruoka on tärkeää. Ateria rikkoo passiivisuuden kehän. Laiska voi olla, mutta ei niin laiska ettei syömään jaksaisi mennä, koska muuten se on kuolemaksi.
Mikä minua sitten vaivaa?
Liiat keskeneräiset työt. Ne vaivaavat niin kovasti, ettei mitään synny. Stressi tappaa luovuuden. Ja opiskelu muuttuu suorittamiseksi. Kaikki muuttuu suorittamiseksi.
Mitähän siitä tietomuussista yön aikana syntyy, jonka tänään aivoilleni evääksi kaadoin. Pelkään lähinnä sitä, kuinka sosiaalihallinto, psykologian metodologia ja uraanikaivosyrityksen toiminta, sekä sosiologinen kulttuuriteoria sopeutuvat keskenään.
Sillisalaatin keskellä, pitkästä aikaa, tunsin oppineeni jotain. Sitten vielä kysyin pari nokkelaa kysymystäkin, ihan noin vain.
Ehkä jumi alkaa laueta. En kyllä ole pitkiin aikoihin lukenut näin paljon kun eilen ja tänään. Mutta tänään olikin isojen kirjojen päivä. Niitä raahasin kirjastosta kotiin. Edes kerran kuukaudessa pitäisi viettää yksi päivä kokonaan kirjastossa. Ottaa eväät mukaan ja tehdä leiri jonnekin hyllyjen väliin. Lukea sitten vaikka sarjakuvia, jos ei isoja kirjoja löydä ja välillä haukata isoa punaposkista omenaa, sellaista joita ostetaan vaan yksi. Toisinaan taas sattuu vilkaisemaan ympärilleen ja säikähtää sitä miten paljon ihmisiä on ympärillä äänettömästi.

Edelleenkin ovat tiskit tiskaamatta, siivoamatta ja pyykit pesemättä. Jotain toivotonta minussa on. Haaveilijaa.

Se laiskottteli koko viikon ja nyt on sitten väsynyt. Sitä se lakkoilu teettää. Mutta että vieläkin kehtaa oikutella. Aikuinen massu. Ei tällaisilla asioilla yleensä leikitä.


Olenko muka ollu huono isäntä. Kun kannan massulleni ruokaa sen minkä kerkeän ja aina se vaan jaksaa valittaa. Koskaan minä en kiitosta saa. Mutta vastuullisena minä en tietenkään voi mennä lakkoon. Ja massu tietää sen hiton hyvin ja käyttää tilannetta orjuuttaakseen minua. Mutta tämä ei ole ihan oikein. Aion voittaa taistelun vaikka sitten pitäisi ottaa kovat konstit käyttöön. Olen yrittänyt hyvällä, mutta ei se auta. Jostain massu nyt on vaan minulle suuttunut..

Ehkäpä se kohta nukahtaa. Yrittäkää te tulla toimeen itsenne kanssa.

Niin otsikko tulee suoraan nykytilastani, jossa jännitän sulaako juuri syömäni ruoka sisuksissani vai tuleeko se muuta kautta ulos. Elämä heittää härän pyllyä sillon kun ihan perusasiat alkavat prakaamaan. Jos pitää keskittyä odottamaan ruoan sulamista, ei samaan aikaan voi tehdä oikein mitään muuta.
Tajusin tuossa sairastaessani, että taitaapa se olla joku muu kun ihminen joka tätä maailmaa pyörittää. Jos joku toisin väittää, valehtelee tai muuta luulee, erehtyy. Eipähän tarvii monenkaan asian mennä vinksalleen, niin koko pieni elämämme on ihan sekaisin. Tai miten pieniä on ne asiat, jotka saavat puoli maailmaa ihan kaaoksen partaalle.
Harva asia maailmassa on kuitenkaan sellainen, joka voi mennä peruuttamattomasti vikaan. Yleensä asiat voi korjata, ainakin jotenkin. Mutta sitä meille kallista aikaa näiden asioiden korjailu vie.
Tapahtuu maailmassa peruuttamatontakin, mutta se on yleensä sellaista salamyhkäistä tapahtumista, jonka huomaa vasta sitten kun ei voi enää kun tuumata, voi voi. Sen peruuttamattoman kanssa vaan täytyy oppia elämään jotenkin. Tai siis minun logiikallani, täytyy oppia elämään, olen sen verran rajoittunut. Mutta joskus arkipäivä voi olla niin helvetin vaikeaa. Oikein sellaista lähes ylitsepääsemätöntä, siis ihan tavalliset asiat. Mut sit niistä vaan selviää. Jokaisesta päivästä olen selvinnyt tähän asti. Huomisesta en voi tietää.
Mut kyllä ne hetket kun on sairas, pitäisi muistaa terveenä, silloin kun on vaan vähän kurjaa. Sitä kai sanotaan perspektiiviksi, en minä usko että perspektiiviin mitään matkustelua välttämättä tarvitaan. Vaan sellainen jonkinlainen oikea asenne. Sellainen ilo, joka vaan kumpuaa jostain. Yleensä ympäriltä, joskus sisältäkin. Minua harvemmin itsekseni hihityttää, mutta saisi hihityttää useammin. Kun hihitys tuntuu mukavalle. Paljon mukavammalta kun kiukku ja ärtymys.

Mistähän kaikki ajatukset minun päähän tulevat. Kun en minä oikeasti tuota vasemmalla kuvassa näkyvää pipoakaan joka päivä käytä. Siis tarkoitan etteivät ne aina avaruudestakaan voi niitä ajatuksia minulle lähetellä.
Voihan se olla jokin kemiallinen tai fyysinen sähköjuttukin. Mutta en minä sitä ihan ymmärrä. Kun täytyyhän jossain sitten olla sellainen adaptori, joka kääntää tuon sähkön minun kielelleni. Siis jos aivot tajuavat sähköimpulsseja se on aika pelottavaa. Miksei minun piuhat sitten mene sekaisin muusta sähkömagneettisesta säteilystä tai miksei kukaan ole keksinyt konetta jolla ohjata aivojeni sähkömagneettisiä signaaleja.
Sitten on vielä se että kuinka ihmeessä ne ajatukset saadaan toiminnaksi. En minä voi muuta kun todeta, että aika monta osaa tästä järjestelmästä voi mennä epäkuntoon, koska systeemi on monimutkainen.
Olisi pelottavaa elää yhteiskunnassa jos meidän korvien välissä oleva koneemme voisi saada koska vain oikosen. Ei uskaltaisi lähteä autolla ajamaan kun siinä hommassa ylikuumenemisriski olisi aika kova. Eikä oikeastaan uskaltaisi liikkua kaupungilla kun koska vain kuka tahansa voisi pimahtaa. Ja kaikki vain siksi että virtapiireissä heittäisi.
En oiekin usko siihenkään että minä itse alusta loppuun valmistan kaikki ajatukseni. Vaikka tämän asian voisi aika hyvin testata sulkemalla ihminen virikkeettömään tilaan joksikin aikaa ja sitten kuuntelemalla onko siellä pääkopassa syntynyt jonkinlaisia suhteellisen tuoreita ajatuksia vai vain turhautumista?