IRC-Galleria

Hetkellisesti ystävän kanssa juteltua parempi olo. Sitten kun alkaa äidin känninen sönkkäys. Jea. Jännää, sanakaan ei mennyt perille. Isä kävi kyllä kysymässä, oonko ok.. Saa nähdä meneekö äiti huomenna töihin, toivottavasti ei pääse krapulansa takia. Toivon oikeasti todella.

Mutta joo. Eka kerta vähään aikaan, kun uskallan oikeasti syyllistää juomisesta äitiä, enkä itseäni. Mulla on nyt pysynyt jo pienen hetken mopo käsissä ja sillä ei, vaikka oon sille siitä sanonut. En vaan kehtaa kertoa sille kuraattorista yms. En voisi särkeä sen sydäntä. Miltähän tuntuisi kuulla: "Tyttäresi käy viikoittain 1-2 kertaa kuraattorilla masennuksen ja koulu-uupumuksen takia. Hän on sairastanut masennusta viimeiset 5 vuotta. Ensi vuonna varmaan haetaan lääkkeet, jotta apu olisi maksimaalinen." Ei varmaan kovin kiva.

Joskus on kivaa. Joskus on aivan ihanaa. Mutta en jaksa. Olen älynnyt sen, etten jaksa. Arpia tekee ja voimia vie tämä ainainen halu olla hyvä. Ei tätä jaksa.

Anteeksi.

Anteeksi, etten osannut olla tarpeeksi hyvä.