IRC-Galleria

Taas on yksi rakas lähdössä pois.

Tulin juuri sairaalasta kotiin. Tiedän, ettei hän kestä enää kauaa, vaikka onkin ollut niin terve niin pitkään. Viimeinen elossa olevista isovanhemmistani. Aina niin sinnikäs, niin vahvatahtoinen, ettei mikään tautikaan ole pystynyt nujertamaan, itse hoitanut itsensä.

Tänään hän kertoi ettei ollut viitsinyt soittaa 12 tuntia jatkuneesta verenvuodostaan, kun ei halunnut vaivata muita pikkujutuilla, mutta yöllä tajusi, ettei enää kestä aamuun asti. "Pikkujutuilla". Voi meidän mummoa...

En tiedä oliko tämä viimeinen kerta kun tapasimme, hengissä hän vielä sairaalassa oli, mutta aikaa ei taida olla enää paljoa...

Itkettää. Tuntuu etteivät kyyneleet vaan lopu. Mutta en mä itke surusta, onnesta mä itken. Siitä onnesta jonka huomaan vasta nyt kun sen menetän, siitä että oon näinkin monta vuotta saanut etuoikeuden nauttia noin ihanan ja rakkaan ihmisen seurasta. Siitä että mua on siunattu tuollaisella isoäidillä... siitä onnesta itken. Se on suuri lahja. Ja vielä suuremman lahjan olen saanut; elämän. Ilman häntä, ei olisi minua, ja olen siitä kiitollinen elämäni loppuun asti. Toivon, että hän tietää sen, ja että hän voi lähteä täältä rauhassa, sillä siihen ei kai mene enää kauaa.

Onneksi tajusin tämän etuoikeuteni jo muutama viikko sitten, vaikka sekin on aika myöhään. Ehdin sentään ostaa mummolle jo kaksi kertaa kukkia ja käydä kylässäkin... Sellaisia juttuja, joita en ole ennen tehnyt. Niin helposti sitä jää huomaamatta monet tärkeät jutut elämässä kun kiire ja ahneus vie voiton.

En oikein tiedä, "ketä" pitäisi kiittää, kun en usko Jumalaankaan. Mutta elämää kiitän. Kiitos elämä, että annoit hänet tähän maailmaan. Eikä ole itsestään selvää, että hän on ja on ollut täällä. Ei mikään ole. Ei sekään että minä olen täällä. Mutta olen.

Lupasin maalata hänelle taulun joululahjaksi... Saa nähdä onko hän enää sitä silloin katsomassa...

Rakkaus on voimakas tunne. Se saa tällaisen pienen ihmisen heikoksi polvilleen eteensä. Mutta se on myös vahvuus. Ehkä se on se, mitä jotkut kutsuvat jumalaksi...

Tästä otsikko:
http://www.youtube.com/watch?v=0gbNoPhQses

Tänään voisimme pohtia vaikkapa sitä, mikä on kulttuurin muotin luoma hyvä ja paha, ja mikä on oikea hyvä ja paha?

En usko, että "oikeaa" hyvää ja pahaa on olemassa. Mikä on totuus? Totuus on se, miten sen itse määrität. Jos koet, että jokin asia on sinulle hyväksi, se on sinulle hyväksi sillä hetkellä, koska koet sen tunteen.

Kuka muu kuin sinä itse, voi päättää siitä, mikä on sinulle hyväksi? Se mikä on muille hyväksi, ei aina ole minulle hyväksi.

Hyvänä esimerkkinä voisi toimia huumelakimme; esimerkiksi on lähes turha kiistellä siitä, että MS-potilas voi lievittää kipujaan kannabiksella. Kannabiksella on silloin hyvä vaikutus tuohon ihmiseen. Kuka silloin määrittelee, että kannabis on paha asia? Kannabis voi olla paha asia; käyttäjästään riippuen. Mutta onko olemassa absoluuttista totuutta? Onko selkeitä rajanvetoja olemassa? Jokainen hetki on uusi. Maailma muuttuu koko ajan ympärillämme. Todellisuutemme muuttuvat. Kulttuurimme muuttuu. Tuhansia vuosia lääke, kymmeniä vuosia huume, mutta huumeena sitä silti saatetaan yleisen käsityksen mukaan pitää. Entä muut huumeet? Onko näkemyksemme se oikea?

Onko maailmassa ylipäätään mitään pahaa tai hyvää, vai ovatko ne kaikki lähtöisin meistä? Yrittääkö kulttuurimme kasvattaa meitä omaksumaan saman moraalin, jotta tulisimme toimeen keskenämme ja voisimme pitää kulttuuriamme yllä?

Erilainen todellisuus on sairaus tässä yhteiskunnassa. Skitsofrenia on sairaus, sairaus on paha asia, pahasta asiasta pitää päästä eroon. Mutta onko niin? Esimerkiksi jos olisin Afrikan heimossa elävä skitsofreenikko, saattaisin olla heimomme tietäjä ja shamaani. Jos olen skitsofreenikko täällä, olen vain sairas.

http://www.riemurasia.net/jylppy/albumit/mmedia/it/zaa/0vxl/101483/562741744.jpg

Viha on vähän niin kuin metsäpalo; se leviää niin kauan kunnes joku sen sammuttaa, eikä se lakkaa palamasta, ennen kun on tuhonnut kaiken, minkä pystyy.

Tajusin, että todellisuuksia on yhtä monta, kuin on ihmisiäkin. Jokainen meistä elää omaa todellisuuttaan; me ei kukaan nähdä maailmaa samalla tavalla, kuin joku toinen.

Mitä jos se väri, jonka sinä näet punaisena, onkin jotain minkä minä näen violettina? Mistäs sitä voisi tietää. Mutta kyse ei aina ole tällaisista asioista; elämän- ja maailmankatsomuksesta enemmänkin. Ihminen näkee asiat sellaisina, kuin hän on itse; ulkopuolinen maailma peilautuu meistä. Emme koskaan näe mitään puhtaana ja aitona, sellaisena kuin se on.

Kirjassa "Havahtuminen" puhuttiin lapsesta ja varpusesta. Kun lapsi näkee varpusen ensimmäistä kertaa, hän on ihmeissään; mikä onkaan tuo upea siivekäs olento, jolla on sulat ja joka osaa lentää? Äiti kertoo lapselle: "Se on varpunen."
Seuraavan kerran kun lapsi näkee toisen varpusen, hän tuhahtaa "Pöh, varpunen. Olen nähnyt niitä ennenkin. Olen kyllästynyt varpusiin", vaikka kyseessä on toinen ainutlaatuinen yksilö, toisenlainen varpunen, ei se sama jonka lapsi näki.

Me liitämme omia kokemuksiamme ja sitä mitä meille on opetettu sanoihin joita kuulemme. Omia mielikuviamme, jotka eivät välttämättä vastaa sen ihmisen todellisuutta, joka nuo sanat lausuu. Esimerkiksi itse olen tajunnut, että elän nykyään erilaista todellisuutta, kuin elin lapsena; arvoni ovat täysin muuttuneet, tiedän joistain asioista enemmän enkä enää pidä niitä pahoina niin kuin pidin pienenä.

Mustavalkoajattelu. Sitä tuo tullessaan ymmärtämättömyys; "Minä olen oikeassa, toisin ajattelevat ovat väärässä". Eikö lähes jokainen ihminen ajattele noin? Mutta me elämme jokainen omaa todellisuuttamme; sinun todellisuudessasi on eri totuus kuin minun todellisuudessani. Erilainen oikea ja väärä. Mielestäni sinä olet väärässä, mielestäsi olet oikeassa, mielestäni olen oikeassa ja mielestäsi olen väärässä. Mutta kuka voi määritellä oikean ja väärän, kun jokaisella on erilainen oikea ja väärä? Entä hyvä ja paha? Eivätkö nekin ole yksilöllisiä asioita? Kauneus ja rumuus? Kauneus on katsojan silmissä, sitä usein kuulee sanottavan. Nyt tiedän, että se johtuu siitä, ettei kukaan toinen elä samaa todellisuutta kanssani; ei kukaan toinen näe maailmaa sellaisena kuin minä näen. Oli outoa tajuta, että olen itse nähnyt joskus maailman ihan toisenlaisena paikkana. Sitä mukaa kun olen kasvanut, on todellisuuteni muuttunut; mutta totta se on minulle ollut aina. Väärässä en ole mielestäni ollut koskaan; aina olen ollut sitä mieltä, mitä mieltä olen.

Emmekö voisi vain hyväksyä toisiamme ja toistemme todellisuuksia sellaisina kuin ne ovat? Tarvitseeko meidän yrittää väkisin luoda yhteistä todellisuutta, kun se ei koskaan onnistu? Sanat... Sanat ovat niin turha tapa yrittää välittää tärkeitä asioita; sanoihin ei saa mahtumaan syvimpiä ja tärkeimpiä asioita, vaikka niitä voikin käyttää tienviittana. Sanoissa ei koskaan ole koko totuutta, sillä jokaiselle sanoilla on eri merkitys; sama sana, eri merkitys. Ehkä elämme samankaltaista totuutta, mutta samanlaista totuutta meistä ei elä kukaan. Ehkä joku elää vähän erilaisempaa todellisuutta kuin me; me emme siis hyväksy häntä, koska hän ei ymmärrä meitä... tai ehkä hän ymmärtää, mutta me emme ymmärrä häntä.

Olen itse huomannut, että on ihmisiä, joiden kanssa olen elänyt joskus samankaltaista todellisuutta. Kykenen ymmärtämään heitä melko hyvin, sillä minulla on kokemusta samankaltaisesta todellisuudesta, kuin jossa he nyt elävät. Mutta minun todellisuuteni on muuttunut; he eivät ymmärrä minua, sillä heillä ei ole kokemusta minun todellisuudestani. Jotkut taas ymmärtävät minua, mutteivät ymmärrä vanhaa todellisuuttani. Toisaalta kai kukaan ei voi koskaan täysin ymmärtää ketään; emmekö voisi hyväksyä sitäkin?

Ja emmekö voisi hyväksyä sitä, että harvoin näemme asioita sellaisena kuin ne ovat? Harvoin näemme, että jokainen puu on elävä ja kaunis ja erilainen, jokainen kukka on yksilö ja me ihmisetkään emme ole keskenämme samanlaisia. Miksemme voisi nähdä luokitustemme läpi? Se, että minä olen ihminen ja sinä olet ihminen, ei tee meistä samaa ihmistä. Se, että puu on puu ja toinenkin puu on puu, ei tee niistä samaa puuta. Se, että heroiini ja kannabis ovat huumeita ei tee niistä samaa huumetta. Kahvi ja teekään eivät maistu samalta vaikka ovat molemmat juomia! Pizza ja salaattikin ovat molemmat ruokia, mutta maistuvat ihan erilaiselle, puhumattakaan siitä, miten erilaisen makuisia pizzoja voi vielä keskenään olla!

Kaikki on uutta, ei mikään ole samaa. "Olen juonut viinaa ennenkin" mutta et ole juonut sitä viinaa, jota silloin juot. "Olen syönyt pizzaa ennenkin", muttet koskaan ennen ole syönyt sitä pizzaa, jota nyt syöt. "Olen nähnyt puita ennenkin", mutta oletko koskaan nähnyt sitä puuta, jota nyt katsot? Ehkä oletkin, mutta oletko koskaan oikeasti katsonut sitä, nähnyt sen jokaista oksaa, jokaista kuviota kaarnan pinnassa, jokaista pientä eliötä joka mönkii sen varrella?

Ehkä ihmiset käsitteellistävät asioita, sillä heidän tajuntansa ei ole tarpeeksi laaja ymmärtämään, että kaikki on uutta. Jokainen hetki on uusi. Jokainen päivä on uusi. Ei ole mitään samaa ja vanhaa; kaikki on virtaa ja se muuttuu jatkuvasti. Ihmiset muuttuvat jatkuvasti. Joskus niin hitaasti, ettemme heti huomaa sitä; mutta muutos tapahtuu. Puut kasvavat. Vuosirenkaista näkee, kuinka vanhoja ne ovat olleet, paljon ne ovat minäkin vuonna kasvaneet. Ihmisten iho rypistyy, hiukset kasvavat, ne leikataan pois, ne kasvavat taas. Onko sinulla edes yhtä montaa kulmakarvaa, kuin oli eilen? Pieniä asioita. Mutta onko mikään samaa? Vai onko kaikki uutta ja erilaista, aina? Kaikki.

Minulle jokainen hengenveto on uusi ja ihmeellinen. Olen ehkä hengittänyt ennenkin, koko ikäni, mutten ole koskaan hengittänyt juuri sitä hengenvetoa, jonka nyt hengitän. Ja se on onnea; että jaksaa iloita uusista asioista ja ymmärtää, että jokainen hetki tuo niitä tullessaan. Jokainen hetki on uusi ja ihmeellinen.

Mutta kaikille ihmisille se ei ole niin. Joku ei edes huomaa hengittävänsä. Joku sanoo "Taas on perjantai", vaikka ei se ole sama perjantai kuin viimeksi. Se, joka ei huomaa samoja asioita kuin minä, elää erilaista todellisuutta. Elämme ehkä jollain tasolla samassa maailmassa, mutta katsomme sitä maailmaa eri tavoin. Enkä sano että he ovat väärässä; minä ymmärrän, sillä en ole aina ajatellut näin. Ja nyt kun ajattelen näin, voin vain kuvitella, mitä muut ajattelevat; mutta uskon ymmärtäväni edes vähän. Jokainen tekee aina niin kuin parhaaksi katsoo; jokainen tekee aina niin kuin itse katsoo oikeaksi. Onko siinä mitään pahaa? Tai mitään, mitä minä voisin tuomita, vaikken samoin ajattelisi?

"On olemassa vaan yhtä logiikkaa ja se on naisten, koska miehillä ei ole sellaista"

http://www.hs.fi/talous/artikkeli/Suomi+loppusijoittaa+ydinj%C3%A4tteen+peruskallioon+ensimm%C3%A4isen%C3%A4+maana/1135250049924
http://www.greenpeace.org/finland/fi/ydinvoima/Riskit/ydinjaete

Kuka idiootti meillä näistä asioista päättää..?

Pitäisikö hyväksyä itsensä sellaisena kuin on,
välittämättä siitä, mitä muut sanovat?

Vai pitäisikö yrittää saada muut hyväksymään itsensä,
voidakseen itse hyväksyä itsensä?

Ja siinä yrityksessä taas totuus vääristyy.

http://www.poliisi.fi/poliisi/lansi-uusimaa/home.nsf/PFBD/0FB2072C88E2D907C2257642003DA2EF

Ei auta kuin levittää tätä :( Muuta ei ole mun tehtävissä...

Milla ei oo sellanen ihminen joka karkais jättämättä viestiä, en usko :(

Uusimman One Piecen loppu xD

http://www.youtube.com/watch?v=jIz5TUzLHic&feature=PlayList&p=FE8D8FE60D00D007&playnext=1&playnext_from=PL&index=56