IRC-Galleria

Luulin ennen, että jossain
mitataan tarkalleen,
milloin on annettu liikaa jollekin kantaakseen.
Se on pelkkä harha, perätön luulo,
toiset hölmöt uskoo niin.
Jäävät hartiat väkevän, suuren,
pieneksi kuin heikonkin.


Alkoipas taas hyvin tääki viikko, en toki lintsaa koulusta, enhän? Mä vaan "sain allergisen reaktion", kun piti lähteä kouluun. Totuushan on, etten vaan voi mennä sinne. Koko paikka ahistaa, ja tuntuu että kaikki ihmiset tuijottaa, vaikkei ne tiedä mistään mitään. Olisin niin onnellinen, jos tietäisin mitä mä teen elämälläni, mutta se nyt ei selkiydy vamaan ikinä. Haluisin niin lähteä vaikka pariks viikoks pois tästä kaupungista ja miettiä asioita, sulkea puhelimen ettei kukaan sais soitettua mulle ja kasattua lisää paskaa mun niskaan.

Tällä hetkellä tuntuu, että tarvin kokonaan uuden alun jossain, missä kukaan ei tunne mua. Mä kuulemma syytän aina mun omasta laiskuudesta ja omista virheistä muita ihmisiä tai keksin jotain älyttömiä tekosyitä, mutta tällä kertaa se syy oikeasti ei ole mun. En kyllä ole tehny mitään virhettäkään tai ollu vaan laiska nyt. Mulla on vaan liikaa ajateltavaa ja päässä pyörii satamiljoonaa muistoa, jotka repii jotain rikki miussa. Ihan niin kun enää olis edes mitään revittävää, kun kaikki mun sisällä tuntuu olevan jo mikroskooppisen pieniä palasia siitä, mitä on joskus ollu. Sydän multa vielä ilmeisesti löytyy, mutta sekin on revitty niin riekaleiksi, ettei se osaa tehdä muuta kun itkeä. Hyvät muistot satuttaa, koska en pysty ajattelemaan että ne olis ollu aitoja ja niitä on vähemmän kun mä itekään uskoin. Huonot muistot taas satuttaa, koska niihin sisältyy niin paljon loukkaavaa ja ilkeetä tekstiä, jota ei kenenkään ikinä pitäis kuulla omalta isältään. Filmit vaan kelaa itseään ylinopeasti, enkä ymmärrä niiden sisällöstä puoliakaan. Vanhatkin ongelmat palaa kaikki yhellä kerralla takasin, vaikka niistä on joskus jo päässyt yli. Nyt ne vaan on paljon vakavampia.

Sitten on tietysti vielä toi toinen pälli mukaäiti, joka välittää tosi paljon. Se vaan vähättelee tai sivuuttaa kokonaan kaikki mun ongelmat, joista ees mainitsen sille. Sitte se vielä kehtaa valittaa, kun en koskaan kerro sille mitään ja selittää siitä, ettei se voi ymmärtää mua, kun en ikinä sano muuta kun "ei kuulu sulle". Eilenki kerroin sille, mitä iskä jauhaa mulle puhelimes ja etten enää ikinä aio vastata sille, tai olla missää tekemisissä sen kanssa, ja mitä sanoo äiti.. "Jaa..", "Vastaa vaan sille..", "Kyllä sä haluut olla sen kans tekemisissä..". Jotenki mulle tuli ihan sellanen olo, ettei se edes kuunnellu, tai sitte se kuunteli muttei välitä.