IRC-Galleria

Hakekaa minut pois, jooko, en jaksa enää olla täällä. En tiedä mutta nyt viikonjälkeen kaatuu seinät kyllä jo täysiä päälle. Voisin jo luovuttaa kaiken kanssa, olo on kamala. Mä haluan pian kotiin, omaan huoneeseen, omaan rauhaan. Miettiä ja olla rauhassa. Nyt vain ahdistaa ja kun tiuskin minkä ehdin niiin mukavaa ei ole kellään. Multa loppuu voimat vetää hymyllä kun sisällä velloo vaan, kun kaikki tuntuu pahalta ja ahdistaa. Haluaisin käpertyä jotakin vasten (niin enää ei kyllä ole ketään jota vasten nojata) ja itkeä, olla hetken kuin pieni lapsi siipi murtuneena. En jaksa, tuntuu kuin olisin aivan voimaton, kaiken suhteen. En jaksa nyt uskoa edes että jaksaisin päästä tästä sairaudestani ylitse, kuinka olinkaan varma jaksavani nyt kohdata kaiken. siipeni on kuitenkin nyt niin murtuneet, en jaksa.

Miksi hymyillä kun vain itkettää ja ahdistaa. Haluaisin vain nukkua. Ja kun olen nukahtamassa mietin vain miten ihana olisi luovuttaa ja lopettaa. En minä kuolemalla mitään voittaisi, mutta kyllä se elämä muilla jatkuisi. Kyllähän minä hetken eläisin vahvasti suruna ja muistoina sukulaisien ja tuttavien mielissä, mutta sitten aika jatkuisi. Ei kukaan minua muistaisi pitkään. Minä siinä häviäisin suuresti, monet kokemukset ja onnen hetket. Mutta mitä ne hetket ovat? en osaa sanoa, siksi se ei niin liikuta nyt. Tiedän että silloin olisiin heikko, ihmisistä heikoimpia kun lähtisin oman käden kautta, mutta ei kukaan ole terästä. Olen väsynyt, oikeasti väsynyt.

Miksi taistella kun sattuu? No kyllähän sitä on paljon syitä jatkaa, niitä itsekin toisille sanon ja välillä ne sitten itsekin hukkaan täysin. Ei tätä jaksaisi enää, nyt tämä viikko on ollut ihan hirveää, kohta onneksi kotiin, voi vaikka koettaa soittaa jollekin tutulle ja löytää taas sitä tahtoa jostain. Kun saa olla rauhassa, pohtia ja keskustella ihmisten kanssa. Kun käy taas Majakalla puhumassa, kun näkee psykiatrin, kun käy verikokeet tarkistamassa (helkutan suola-arvot). Niin ja kun pääsee mittanauhan ja vaa´an luokse. Tietää paljonko täällä sitten onkaan lihonut (sanokaa vain että olen jo laiha ja ei enää saisi laihtua, minä tiedän sen mutta jokin taistelee syömistä vastaan niin voimalla että ihan hirvittää. Minusta taitaa tulla se luuranko, häviän tän taistelun, en ollut niin vahva kuin luulin).

kyllä mä vielä eteenpäin kuljen, kuhan tässä jotenkin taas saa levätä. Rankkaa olla kaukana suomesta ja asua hotellihuoneessa veljen kanssa. ja kun ei vaan saa lomastakaan kaikkee irti, ei jaksa ajatukset olla enää mukana. Oli mulla mukava kanoottiretkikin kun yksin letkassa meloessa mietin miten alkaa anorektiset ajatukset vain vallata lisää ja lisää tilaa, miettiä miten voisi laihtua ja miten hyvältä tuntuisi kuihtua pois. Miettiä sukellellessa miten minulle ominaisin tapa tappaa itseni olisi hukuttautuminen. Tuskaisaahan se olisi, siitä ystävästä tulisi vihollinen. Eikä kuolema ikinä olisi niin kaunista kuin ajattelen, mutta sattuhan sitä. En minä tietäisi miltä se näyttää, millaisena minut löydetään enkä voisi tunteakaan sen kuin vain kerran. On hieman heikko olo nyt täällä, haluan jo takaisin Suomeen.

Suomessa voisin tehdäkin asioille jotain, ei tarvitsisi yksin kantaa tätä kaikkea sisällä. Täällä en minä vanhemmilleni voi puhua ja velikin vaa huutaa: "Älä oo noin äksy, söisit mielenterveyslääkkeitä". Vanhempani tai isovanhempani eivät tiedä, kerron heille vielä aikanaan. Mutta en halua heidän nyt näitä ajatuksiani kuulevan, se sekottaisi pakkaani edelleen ja toisi ahdistusta, vaikka ei valheessa eläminen helppoa ole. mutta kun tietäisi heidän huolensa ja näkisi sen niin se satuttaisi minua entisestään, veisi voimia toipumisen mahdollisuudelta kun koettaisi entistä paremmin näyttää ettei täs niin suuri hätä ole.

Haluaisin tehdä semmosen psyykkinen sairaus testin, mut sit kaikille selviäisi, jo itsestään selvät asiat. Joten en viitti tehä sitä, ja silti mua ärsyttää ku haluun tehä. <- sit emmi keksii jotai ja tulee selittää kui itse tuhoinen olen ja aijaijai teitä itsetuhoisia. Nii voi nyyh

Huomenna tai oikeestaan minuutin päästä tänään Riihimäkeen, pitkästä aikaa. Pääsee sinnekki tylsistyy. Ei kyl huvittais, mut kai se pitää heppaa moikkaa mennä ;);P;S

Toivottavasti se ei ole aivan kamalankamalan energinen kun sitä ei oo taas vissiin liikuteltu, kiitos kuuluu parille tyypille.

Parisuhteet on maailman vaikeimpia yhtälöitä. Ne satuttaa, mutta ne voi myös antaa enemmän kun koskaan on uneksinutkaan. Aina suhde ei toimi, se vaatii ne oikeat henkilöt, oikeat kemiat. Joskus on aika sanoa heihei, kun yrityksestä huolimatta homma vaan ei toimi. Nyt mulla onkin sitten taas elämä kokonaan omissa käsissä ja ois aika parantaa ittesä kuntoon ennen kun ees haaveilen toimivasta parisuhteesta. Eiköhä sekin sieltä tule aikanaan. Olo on helpottunut, ja kyllä se mies puoliskokin varmasti ymmärtää ettei meidän juttu toiminut vaikka kuinka yritettiin ja annettiin uutta mahdollisuutta toisen perään. Ei iskenyt salama kirkkaalta taivaalta hällekään varmasti. Hetken se sattuu, mutta helpottunut olo on <3

Uusiin tuuliin, uusiin haasteisiin, uusiin mahdollisuuksiin. Tästä mennään vaan eteenpäin. Mulla on vielä monia virstapylväitä saavuttamatta, monet lukot pitää sisältä avata ja vanhat käsitykset tuhota että voin kokonaan rakentaa uutta ja kasvaa ihmisenä, löytää itseni.

Mä en halua enää syödä. Mä en halua lihoa enää yhtään enempää..

naiseksi kasvamnen on yleensä melkoisen hankalaa vaihetta kasvavalle nuorelle naiselle niin fyysisesti kuin henkisestikin.

pointtini on se,että pitkän laihan,poikamaisen kauden jälkeen olen alkanut saada naisellisia muotoja takaisin,kuin eläisin toista kertaa sitä vaihetta,kun ruumiini on muuttumassa naisellisemmaksi.tällä kerralla se vain tuntuu monin verroin pahemmalle henkisesti.on kuin osa minusta kapinoisi sitä vastaan,että olen alkanut saada kadotettuja kilojani takaisin,eikä pääni meinaa pysyä tässä kasvun vauhdissa mukana.

en muistanutkaan,että naiseksi kasvaminen oli näin vsaikeaa,vaikka vaikeaa se toki oli silloinkin,kun se nuorena alkoi,mutta nyt se on kuin haluamatta tapahtuva turpoaminen,kuin loinen minussa,jota en saa ppois itsestäni,muuta kuin palaamalla poikamaiseen ikilapsen ruumiiseeni takaisin.jostain syystä sekään ei ole enää minulle helppoa,eli voisin sanoa kamppailevani toisen puberteettisen kasvuiän kanssa.

Voi tätä nyky-yhteiskuntaa, pitää kokoajan tehdä jotain, suorittaa, olla täydellinen. Sitten meillä on näiden täydellisten ihmisten sairauksia (syömishäiriöt, ahdistuneisuus, masentuneisuus) ja menetettyjä unelmia (lapsettomuutta, oman biologisen kellon käydessä loppuun).

Ei kaikki niin suoranaista ole, itsekin sairastan näitä täydellisen yhteiskunnan sairauksia. Haluan pois tästä kierteestä jo. Ei mun tarvi olla se kaikkein laihin, se kaikkein nätein, se joka tekee kaikki työnsä tädellisesti. Siitä on vaikee vaan päästä yli, siitä että yrittäsi tavoitella sitä mitä ei ole. En mä ole se nätti ja laiha tyttö joka tekee parhaita tuloksia. Minä haluan olla minä, enkä voisi olla täydellinen muutoin. Sen kun vielä saa ymmärrettyä.

Syöminenhän tässä on suuri haaste, mutta kuka tuolla pallon toisella puolella alkaisi ruuasta nirsoilla ja jättää syömättä kuihduttaen itsensä kun ruokaa on nenän edessä. Niin, tämä on niin hullua. Tässä taistelua käydään, itsensä kanssa. Tää taistelu pitää kyllä voittaa, tää pilaa mun elämää. Kyllähän se 5 vuotta erilaista tasapainoilua itsensä kanssa, syömisellä temppuili, kehon satuttamista (ei se jatkuva sairastelu ja menkkojen heittely niin nannaa ole, eikä ne luut niin kauniita voi olla, persekin puutuu heti kun ei siellä enää mitää pehmikkeitä ole). Sitä on hukassa ja itkee maailman kurjuutta, vaikka kaikkihan on hyvin. Joskus se sisäinen taistelu vaan vie mukaansa täydellisesti, eikä mikään tunnu miltään. Kuka lopettaisi tämän mun taisteluni? ei siihen avaimia ole muilla kuin minulla.

Kuka tässä maailmassa kulkee meidän jälkeemme? Suurinosa kavereista kammoksuu sitoutumista, haaveilevat kuitenkin perheestä. Mutta perhe tulee sitten joskus, kun on koulutus ja työ ja koti ja kaikki. Silloin on biologisesti ehkä jo myöhäistä. voi kuinka minä haluaisin jo pikkuisen nyt. Onhan asioista keskusteltu vakavasti ja avoimesti tuon kumppanin kanssa. Eikä me nyt sanota suoraan että ensin pitää opiskella ja saada vakaa talous. Se helpottaisi varmasti asiaa, mutta materiako se tekee onnelliseksi? Itse huomaan että olen jäänyt eniten vailla sitä jotain lämpöä, ei lapsia rahalla osteta, rakkaus riittää. Rajat on rakkautta, rakkaus on läheisyyttä ja sitä että toisesta pidetään huolta. Voi minun pikkuinen, sinulle tahdon olla hyvä äiti, etkä sinä minua varmasti syyttäisi jos sinut saisinkin jo nyt parinkymmenen ikävuoden tienoilla. Varmasti rikastuttaisit elämääni ihan eritavalla, voisit pelastaa minut ja minä sinut.

Uskooko kaikki rakkauteen ensi silmäyksellä? Onko sitoutuminen kammoksuttavaa? Kammoksun ajatusta siitä, ettei olisi sitä kumppania vierellä. Enkä usko siihen rakkauteen ensi silmäyksellä,se on joku vale, onko tulinen rakkaus sitä kestävää arjen jakamista joka säilyy vuodesta toiseen? Eikö rakkaus synny arjesta, jaetuista hetkistä ja huolehtimisesta, välittämisestä.

Me eletään oikeessa avioero yhteiskunnassa, kaikesta uutisoidaan. Toiset tuntuvat menevän kihloihin tuosta vaan, häät ei olekaan kerran elämässä juttu, huomenna onkin jo eropaperit vetämässä. Mitä kihlat merkitsee? Se on lupaus naimisiin menosta, lupaus lopun elämän jakamista, kaikkine myötä ja vastamäkineen. Kyllähän tuostakin ollaan jo puhuttu, kihloista ja naimisiin menosta. Ei kihloihin mennä tuosta vaan, kyllä minusta olisi hyvä silloi jo naimisiin menosta puhua, päättää hääpäivä. Sitä voi toista rakastaa koskaan kihlautumatta tahi menemättä naimisiin, mutta kyllähän se avioparina eläminen tiettyä laillista turvaa tuo. Silloin myös on lupaus ainakin pyrkiä elämään yhdessä siihen kunnes kuolema erottaa.

Mun rakas, on aika ikävä sinua. Tässä haaveilen siitä tulevasta, meidän pikkuisesta, meidän yhteisestä elämästä. Se on tulevaa ja jokin voi rikkoa suunnitelmamme päivässä. Ihmisellä on silti tapana haaveilla ja pyrkiä toteuttamaan haaveita ja toiveita. Odotan niin sitä että saan sinut viereeni taas rakas, vaikka hyvä välillä onkin erossa olla. Tämä aika taas vahvistaa meitä, samoin kuin minun Saksassa oloni. Näiden kokemusten jälkeen olemme varmasti valmiita muuttamaan yhteen ja jakamaan vihdoin elämämme. Kasvaa ja elää yhdessä, kasvattaa meidän pikkuisia ja vanheta yhdessä.

Minä en usko rakkauteen ensi silmäyksellä, enkä usko pika siirtoihin. Ei saa edetä liian nopeasti, harkitsematta, mutta ei saa odottaa sitä oikeaa koko elämää ja harkita asioita niin kauan, että onni on kävellyt jo ohitse. Monet ovat sitä mieltä etteivät teininä solmitut liitot kestä, näen kuitenkin pitkät nuorena aloitetut suhteet kestävämpinä kuin keski-ikään asti kestävä kumppanin hakeminen. Ihmiset kun kasvavat yhdessä, silloin he saavuttavat jotain suurempaa kuin jatkuvat lyhyissa suhteissa elävät.

Minulla on paljon asiaa, mutta kuten näkyy jäsentely taidot eivät ehkä niin hyvät ole. Ja se teksti vain tulee ja tulee ja tulee. Toivottavasti joku ehkä tämänkin lukee ja voi jotain kertoa omista mietteistään. Olisi kiva keskustella syvällisiäkin uusienkin ihmisten kanssa. Kun tämän nyt olette lukeneet, kertoisitteko omia kantojanne. Tässä pintaraapaisin taas masennusta, syömishäiriötä, seurustelua, vauvakuumetta, kihlautumista, rakkautta. Samalla puran ikävääni rakastani kohtaan, kaipuuta joka ei kuitenkaan ole raastava. Tiedän että me nähdään pian.

Punainen lanka.