IRC-Galleria

Hakekaa minut pois, jooko, en jaksa enää olla täällä. En tiedä mutta nyt viikonjälkeen kaatuu seinät kyllä jo täysiä päälle. Voisin jo luovuttaa kaiken kanssa, olo on kamala. Mä haluan pian kotiin, omaan huoneeseen, omaan rauhaan. Miettiä ja olla rauhassa. Nyt vain ahdistaa ja kun tiuskin minkä ehdin niiin mukavaa ei ole kellään. Multa loppuu voimat vetää hymyllä kun sisällä velloo vaan, kun kaikki tuntuu pahalta ja ahdistaa. Haluaisin käpertyä jotakin vasten (niin enää ei kyllä ole ketään jota vasten nojata) ja itkeä, olla hetken kuin pieni lapsi siipi murtuneena. En jaksa, tuntuu kuin olisin aivan voimaton, kaiken suhteen. En jaksa nyt uskoa edes että jaksaisin päästä tästä sairaudestani ylitse, kuinka olinkaan varma jaksavani nyt kohdata kaiken. siipeni on kuitenkin nyt niin murtuneet, en jaksa.

Miksi hymyillä kun vain itkettää ja ahdistaa. Haluaisin vain nukkua. Ja kun olen nukahtamassa mietin vain miten ihana olisi luovuttaa ja lopettaa. En minä kuolemalla mitään voittaisi, mutta kyllä se elämä muilla jatkuisi. Kyllähän minä hetken eläisin vahvasti suruna ja muistoina sukulaisien ja tuttavien mielissä, mutta sitten aika jatkuisi. Ei kukaan minua muistaisi pitkään. Minä siinä häviäisin suuresti, monet kokemukset ja onnen hetket. Mutta mitä ne hetket ovat? en osaa sanoa, siksi se ei niin liikuta nyt. Tiedän että silloin olisiin heikko, ihmisistä heikoimpia kun lähtisin oman käden kautta, mutta ei kukaan ole terästä. Olen väsynyt, oikeasti väsynyt.

Miksi taistella kun sattuu? No kyllähän sitä on paljon syitä jatkaa, niitä itsekin toisille sanon ja välillä ne sitten itsekin hukkaan täysin. Ei tätä jaksaisi enää, nyt tämä viikko on ollut ihan hirveää, kohta onneksi kotiin, voi vaikka koettaa soittaa jollekin tutulle ja löytää taas sitä tahtoa jostain. Kun saa olla rauhassa, pohtia ja keskustella ihmisten kanssa. Kun käy taas Majakalla puhumassa, kun näkee psykiatrin, kun käy verikokeet tarkistamassa (helkutan suola-arvot). Niin ja kun pääsee mittanauhan ja vaa´an luokse. Tietää paljonko täällä sitten onkaan lihonut (sanokaa vain että olen jo laiha ja ei enää saisi laihtua, minä tiedän sen mutta jokin taistelee syömistä vastaan niin voimalla että ihan hirvittää. Minusta taitaa tulla se luuranko, häviän tän taistelun, en ollut niin vahva kuin luulin).

kyllä mä vielä eteenpäin kuljen, kuhan tässä jotenkin taas saa levätä. Rankkaa olla kaukana suomesta ja asua hotellihuoneessa veljen kanssa. ja kun ei vaan saa lomastakaan kaikkee irti, ei jaksa ajatukset olla enää mukana. Oli mulla mukava kanoottiretkikin kun yksin letkassa meloessa mietin miten alkaa anorektiset ajatukset vain vallata lisää ja lisää tilaa, miettiä miten voisi laihtua ja miten hyvältä tuntuisi kuihtua pois. Miettiä sukellellessa miten minulle ominaisin tapa tappaa itseni olisi hukuttautuminen. Tuskaisaahan se olisi, siitä ystävästä tulisi vihollinen. Eikä kuolema ikinä olisi niin kaunista kuin ajattelen, mutta sattuhan sitä. En minä tietäisi miltä se näyttää, millaisena minut löydetään enkä voisi tunteakaan sen kuin vain kerran. On hieman heikko olo nyt täällä, haluan jo takaisin Suomeen.

Suomessa voisin tehdäkin asioille jotain, ei tarvitsisi yksin kantaa tätä kaikkea sisällä. Täällä en minä vanhemmilleni voi puhua ja velikin vaa huutaa: "Älä oo noin äksy, söisit mielenterveyslääkkeitä". Vanhempani tai isovanhempani eivät tiedä, kerron heille vielä aikanaan. Mutta en halua heidän nyt näitä ajatuksiani kuulevan, se sekottaisi pakkaani edelleen ja toisi ahdistusta, vaikka ei valheessa eläminen helppoa ole. mutta kun tietäisi heidän huolensa ja näkisi sen niin se satuttaisi minua entisestään, veisi voimia toipumisen mahdollisuudelta kun koettaisi entistä paremmin näyttää ettei täs niin suuri hätä ole.