IRC-Galleria

VITTU!
koko aamu ja päivä sairaalassa, ramppausta psykiatrilla ja sisätautipoliklinikalla ja sydänfilmissä ja verikokeissa (taas)
Haistatan pitkät paskat niille lääkäreille,
varsinki sille yhelle noidalle joka punnitsi yms. mut.
"Anoreksia Nervosa" se sano ja lässyn lässyn sitä ja tätä,
painona oli semmoset 41,4kg, eli BMI 16,5.
Viimeks mulle NIIN sanottiin ja lohduteltiin, et joo, ei sua kukaan aio lihotta,
mutta MIKSI HELVETISSÄ mulle nyt laitettiin liikuntakielto kunnes oon sen ja sen painonen ja kaikki helvetin lopulliset tavotepainot?!?!? PITÄS lihoo 8kiloo!!!!!!! vitut, en ajatellut. Meen sitten vaikka letkuihin makaa, mutta en aio lihoa 8 kiloa! EN IKINÄ!
Mä sillon kerran lupasin ittelleni, että en enää ikinä päästä itteeni samaan kuntoon ku olin vuos sitten ja nyt mun ON PAKKO lihoa vieläkin läskimmäksi!!
Tää on ihan perseestä, en sais mennä steppiinkää..
enkä salille, tallille vaan kävelyttään ja jumppaaminen lopettaa...
itku meinaa päästä tässä.
Joo, ja tiedän tiedän, haluun itekkin parantua ja elää normaalisti, mutta en mä halua lihoa ihan muodottomaks.
Tää on IHAN syvältä!
Onneks sain nytten lähetteen avohoitoon, jos sitä kautta pääsis helpoimmalla... mutta en enää oo yhtään varma haluunko sinnekään ku tää tuntuu niin kauheelta. Joka viikkoset punnitukset alotetaan ja to ravitsemussuunnittelijalle ja taas ma psykiatrille.
Yhyy
Vittu
Angst
Tappakaa mut!

Kutsumme teidät ravitsemussuunnittelijan vastaanottoa varten Tampereen yliopistolliseen sairaalaan.

Kirjeen liitteenä on ruokapäiväkirja. Täyttäkää se ohjeen mukaan. Ottakaa ruokakirjanpito mukaan tullessanne vastaanotolle.
Varatkaa käyntiä varten aikaa noin 1 tunti.

---

toivottavasti ne nyt sit huomais että "joo, olet aivan terve, ei tarvitse tulla enää, kiitos ja hyvää loppuelämää!"
huoooh, tällänen alkaa vaan masentaa enemmän...
7.12 verikoe
15.12 psykiatri ja sydänfilmi
17.12 sitten tää

ÄÄÄÄÄÄÄÄ!!
ois jo joulu<3

se puhu hiljaa ja mä yritin vastailla
vaikka ääni värisi
tuoleissa jotka oli aseteltu ympyrään
kotioloista ja koulusta
harrastuksista ja liikunnasta
ystävistä ja parisuhteista
painosta
sano että pitää syödä
opiskelu kuluttaa
ahdistavaa
hyllyssä kirjoja ad/hd:sta ja hulluista
en kuulu joukkoon
oon normaali
normaalimpi ku se täti
ja nätimpi
ja hoikempi
43 kiloa

kädet on ok, jalat ok, kylkiluut näkyy, selkäranka, solisluut juu, hädintuskin rintoja, mutta miksi ihmeessäMAHA ON JA PYSYY??!!
turhaa tää kaikki on, en ees jaksa tehdä enää mitään, en olla kavereiden kanssa, en viettää viikonloppua..ainoo mitä tekisin olis nukkuminen, unen ihanassa maailmassa ei tarvitse katsella peiliin, ei laskea kaloreita, ei tuntea syyllisyyttä mistään, ei pahaa mieltä - mutta miten käykään tosielämän...
En jaksa, tänään takana pyöreesti sanottuna 350kcal, huomenna tarkotuksena enemmän ja sitten taas sunnuntaina vähän, mutta ei tätä enää jaksa. Ahdistaa... ja yli viikko vielä ennen hoitoa!
en jaksa enää edes valehdella tai salailla mitään.
ja samaa noidankehää kuljetaan taas ympyrää, paasto,ahmiminen ja muu jota ei mainita, taas paasto janiinedelleen
aivan sama,ei vaan jaksa enää riehua, en ees itkeä
huvittavaa

PAINOINDEKSI-LASKURI
Paino: 49 (kg)
Pituus: 163 (cm)

Painoindeksi: 18.4

Alipaino: alle 20
Normaalipaino: 20 - 25
Lievä ylipaino: 25 - 30
Huomattava ylipaino: 30 - 35
Vaikea ylipaino: 35 - 40
Sairaalloinen lihavuus: yli 40


Niin varmaan!Alipainoinen, hah! Ja vaikka olisinkin, niin sitä alipainoa on liian vähän. 17 olis hyväksyttävä painoindeksi. Mitä siitä että ihmiset valittaa kun mä en syö enää nykyään, mitä se niitä liikuttaa? Mä en halua olla hoikka, mä haluan olla LAIHA. Ja kyllä, mä tiedän mihin tää lopulta johtaa; ensin mä tiputan sen 5 kiloa minkä aion tiputtaa vielä, sen jälkeen alan ajatella että jos nyt vielä muutama kilo pois... Enkä mä edes välitä. Laihuudesta on tullut mulle pakkomielle. Mä tiedän varsin hyvin ettei edes viidentoista painoindeksi poistais mun henkistä pahaa oloa eikä ratkasis yhtä ainutta mun ongelmaa, luultavasti päinvastoin, mutta mun sisällä on joku hirviö joka ei päästä musta irti, joku uus organismi, eliö joka uneksii omasta tuhostaan. Enkä mävoi sille mitään. Mä valehtelen kaikille syöväni kolme kertaa päivässä ja jos joku kysyy lähdenkö ulos syömään niin väitän että oon just syönyt ja oon ihan täynnä, että joku toinen kerta sitten... Tietystikään sitä toista kertaa ei tule. Terapian tarpeessa? Ehdottomasti, tiedetään, mutta kun mä en HALUA olla normaalipainoinen joten tuskin mistään terapiasta on apua jos ihminen ei halua parantua.

Mä lupaan etten anna painon laskea alle neljänkymmenen kilon.

Oikeesti. Ehkä.

Ja sitäpaitsi 49kg on 163-senttiselle täysin normaalipaino. Indeksit valehtelee.

Niin, ja mulla oli noin 10 vuotta sitten anoreksia josta 'toipuminen' oli helvetin vaikeaa. Mutta niinhän sitä sanotaaan että anoreksia on sairaus josta ei koskaan parane kokonaan. Mä en vaan tajua mikä tän nyt laukaisi uudestaan, tiedän kyllä kaiken vaaroista joita tää sairaus aiheuttaa, ja silti... Onko se niin vaikeaa oppia ekasta kerrasta?

Ilmeisesti on.

Hakekaa minut pois, jooko, en jaksa enää olla täällä. En tiedä mutta nyt viikonjälkeen kaatuu seinät kyllä jo täysiä päälle. Voisin jo luovuttaa kaiken kanssa, olo on kamala. Mä haluan pian kotiin, omaan huoneeseen, omaan rauhaan. Miettiä ja olla rauhassa. Nyt vain ahdistaa ja kun tiuskin minkä ehdin niiin mukavaa ei ole kellään. Multa loppuu voimat vetää hymyllä kun sisällä velloo vaan, kun kaikki tuntuu pahalta ja ahdistaa. Haluaisin käpertyä jotakin vasten (niin enää ei kyllä ole ketään jota vasten nojata) ja itkeä, olla hetken kuin pieni lapsi siipi murtuneena. En jaksa, tuntuu kuin olisin aivan voimaton, kaiken suhteen. En jaksa nyt uskoa edes että jaksaisin päästä tästä sairaudestani ylitse, kuinka olinkaan varma jaksavani nyt kohdata kaiken. siipeni on kuitenkin nyt niin murtuneet, en jaksa.

Miksi hymyillä kun vain itkettää ja ahdistaa. Haluaisin vain nukkua. Ja kun olen nukahtamassa mietin vain miten ihana olisi luovuttaa ja lopettaa. En minä kuolemalla mitään voittaisi, mutta kyllä se elämä muilla jatkuisi. Kyllähän minä hetken eläisin vahvasti suruna ja muistoina sukulaisien ja tuttavien mielissä, mutta sitten aika jatkuisi. Ei kukaan minua muistaisi pitkään. Minä siinä häviäisin suuresti, monet kokemukset ja onnen hetket. Mutta mitä ne hetket ovat? en osaa sanoa, siksi se ei niin liikuta nyt. Tiedän että silloin olisiin heikko, ihmisistä heikoimpia kun lähtisin oman käden kautta, mutta ei kukaan ole terästä. Olen väsynyt, oikeasti väsynyt.

Miksi taistella kun sattuu? No kyllähän sitä on paljon syitä jatkaa, niitä itsekin toisille sanon ja välillä ne sitten itsekin hukkaan täysin. Ei tätä jaksaisi enää, nyt tämä viikko on ollut ihan hirveää, kohta onneksi kotiin, voi vaikka koettaa soittaa jollekin tutulle ja löytää taas sitä tahtoa jostain. Kun saa olla rauhassa, pohtia ja keskustella ihmisten kanssa. Kun käy taas Majakalla puhumassa, kun näkee psykiatrin, kun käy verikokeet tarkistamassa (helkutan suola-arvot). Niin ja kun pääsee mittanauhan ja vaa´an luokse. Tietää paljonko täällä sitten onkaan lihonut (sanokaa vain että olen jo laiha ja ei enää saisi laihtua, minä tiedän sen mutta jokin taistelee syömistä vastaan niin voimalla että ihan hirvittää. Minusta taitaa tulla se luuranko, häviän tän taistelun, en ollut niin vahva kuin luulin).

kyllä mä vielä eteenpäin kuljen, kuhan tässä jotenkin taas saa levätä. Rankkaa olla kaukana suomesta ja asua hotellihuoneessa veljen kanssa. ja kun ei vaan saa lomastakaan kaikkee irti, ei jaksa ajatukset olla enää mukana. Oli mulla mukava kanoottiretkikin kun yksin letkassa meloessa mietin miten alkaa anorektiset ajatukset vain vallata lisää ja lisää tilaa, miettiä miten voisi laihtua ja miten hyvältä tuntuisi kuihtua pois. Miettiä sukellellessa miten minulle ominaisin tapa tappaa itseni olisi hukuttautuminen. Tuskaisaahan se olisi, siitä ystävästä tulisi vihollinen. Eikä kuolema ikinä olisi niin kaunista kuin ajattelen, mutta sattuhan sitä. En minä tietäisi miltä se näyttää, millaisena minut löydetään enkä voisi tunteakaan sen kuin vain kerran. On hieman heikko olo nyt täällä, haluan jo takaisin Suomeen.

Suomessa voisin tehdäkin asioille jotain, ei tarvitsisi yksin kantaa tätä kaikkea sisällä. Täällä en minä vanhemmilleni voi puhua ja velikin vaa huutaa: "Älä oo noin äksy, söisit mielenterveyslääkkeitä". Vanhempani tai isovanhempani eivät tiedä, kerron heille vielä aikanaan. Mutta en halua heidän nyt näitä ajatuksiani kuulevan, se sekottaisi pakkaani edelleen ja toisi ahdistusta, vaikka ei valheessa eläminen helppoa ole. mutta kun tietäisi heidän huolensa ja näkisi sen niin se satuttaisi minua entisestään, veisi voimia toipumisen mahdollisuudelta kun koettaisi entistä paremmin näyttää ettei täs niin suuri hätä ole.

Haluaisin tehdä semmosen psyykkinen sairaus testin, mut sit kaikille selviäisi, jo itsestään selvät asiat. Joten en viitti tehä sitä, ja silti mua ärsyttää ku haluun tehä. <- sit emmi keksii jotai ja tulee selittää kui itse tuhoinen olen ja aijaijai teitä itsetuhoisia. Nii voi nyyh

Huomenna tai oikeestaan minuutin päästä tänään Riihimäkeen, pitkästä aikaa. Pääsee sinnekki tylsistyy. Ei kyl huvittais, mut kai se pitää heppaa moikkaa mennä ;);P;S

Toivottavasti se ei ole aivan kamalankamalan energinen kun sitä ei oo taas vissiin liikuteltu, kiitos kuuluu parille tyypille.

Parisuhteet on maailman vaikeimpia yhtälöitä. Ne satuttaa, mutta ne voi myös antaa enemmän kun koskaan on uneksinutkaan. Aina suhde ei toimi, se vaatii ne oikeat henkilöt, oikeat kemiat. Joskus on aika sanoa heihei, kun yrityksestä huolimatta homma vaan ei toimi. Nyt mulla onkin sitten taas elämä kokonaan omissa käsissä ja ois aika parantaa ittesä kuntoon ennen kun ees haaveilen toimivasta parisuhteesta. Eiköhä sekin sieltä tule aikanaan. Olo on helpottunut, ja kyllä se mies puoliskokin varmasti ymmärtää ettei meidän juttu toiminut vaikka kuinka yritettiin ja annettiin uutta mahdollisuutta toisen perään. Ei iskenyt salama kirkkaalta taivaalta hällekään varmasti. Hetken se sattuu, mutta helpottunut olo on <3

Uusiin tuuliin, uusiin haasteisiin, uusiin mahdollisuuksiin. Tästä mennään vaan eteenpäin. Mulla on vielä monia virstapylväitä saavuttamatta, monet lukot pitää sisältä avata ja vanhat käsitykset tuhota että voin kokonaan rakentaa uutta ja kasvaa ihmisenä, löytää itseni.

Mä en halua enää syödä. Mä en halua lihoa enää yhtään enempää..

naiseksi kasvamnen on yleensä melkoisen hankalaa vaihetta kasvavalle nuorelle naiselle niin fyysisesti kuin henkisestikin.

pointtini on se,että pitkän laihan,poikamaisen kauden jälkeen olen alkanut saada naisellisia muotoja takaisin,kuin eläisin toista kertaa sitä vaihetta,kun ruumiini on muuttumassa naisellisemmaksi.tällä kerralla se vain tuntuu monin verroin pahemmalle henkisesti.on kuin osa minusta kapinoisi sitä vastaan,että olen alkanut saada kadotettuja kilojani takaisin,eikä pääni meinaa pysyä tässä kasvun vauhdissa mukana.

en muistanutkaan,että naiseksi kasvaminen oli näin vsaikeaa,vaikka vaikeaa se toki oli silloinkin,kun se nuorena alkoi,mutta nyt se on kuin haluamatta tapahtuva turpoaminen,kuin loinen minussa,jota en saa ppois itsestäni,muuta kuin palaamalla poikamaiseen ikilapsen ruumiiseeni takaisin.jostain syystä sekään ei ole enää minulle helppoa,eli voisin sanoa kamppailevani toisen puberteettisen kasvuiän kanssa.