IRC-Galleria

Ensinnäkin olen löytänyt tiettyä iän tuomaa viisautta. Se on jännä huomata miten kymmenen vuotta sitten puhuttiin ihan samoista asioista kuin nyt. Samat puheet ja samat ongelmat, mutta niille ongelmille on ollut kymmenen vuotta aikaa tehdä jotain ilman, että mitään on tapahtunut. Puheet menettää kummasti merkittävyyttään kun ne kuulee jälleen kymmenen vuoden päästä. Silloin ne vakuutti, mutta ei enää. Voisikohan tätä oppia siirtää jotenkin nuoremmille polville? Sen omakohtainen ymmärtäminen kun vaatii ajan kulumista.

Toinen jännä juttu on ylipäätään se, että minulta on kestänyt kymmenen vuotta tajuta, että mikään ei ole muuttunut. Niin se vaan aika kuluu jos asioita ei sen kummemmin ajattele. Sitten kun aihe nousee taas yhteiskunnalliseen keskusteluun ja siihen joutuu paneutumaan, niin näkee jälleen miten aika on kulunut ilman, että mikään on muuttunut.

Tämä havainto johtaa siihen ajatukseen miten ymmärrän yhteiskunnallista radikalisoitumista. Kun näkee miten puheet pysyy samana, mikään ei muutu ja vaikuttaa siltä, että mitään muutosta ei edes aiota saada aikaan, niin mitä silloin jää jäljelle? Väistämättäkin tulee mieleen ottaa asiat omiin käsiin ja tehdä asialle jotain.

Mistä päästään siihen miten olen oppinut ymmärtämään anarkisteja. Kun yritykset kiertää avoimesti veroja ja hallitus pyrkii toimillaan pelkästään helpottamaan sitä, niin silloin näkee selvästi, miten hallitus on korruptoitunut. Ja jos hallitus on korruptoitunut niin miten voit vaikuttaa mihinkään virallisia teitä? Tästä näkökulmasta vaikuttaa hassulta, miten lehdistö revittelee muutaman hassun näyteikkunan rikkomisesta. Vaikka nyt hallituksen korruption näkee selkeästi, niin voin helposti uskoa, että sen on voinut nähdä myös aiemmin.

Näitä miettiessä tulee helposti hirveen voimaton olo ja maailma näytäytyy kurjana. Sitä väkisinkin tulee mieleen että tarvitsee vähän sinisiä pillereitä. Sitä vois ihan hyvin elää vaan mukavaa elämään tehden jotain kohtuullista työtä ja nauttien elämän pienistä iloista. Mitä hyötyä näitä on edes miettiä kun asiat on niin suuria, ettei niille kykene tekemään mitään.

Mistä tuleekin mieleen miten kaukana ihmiset elävät todellisuudesta. On olemassa ikäänkuin materiaalinen todellisuus ja sitten on ihmisen tulkinta tästä todellisuudesta. Varmasti tätä on jo jossain filosofiassakin pohdittu? Jokainen kuvittelee, että oma tulkinta todellisuudesta on yhtä kuin materiaalinen todellisuus, mutta erehtyminen on hyvin helppoa. Sen näkee selkeiten kun puhutaan yhteiskunnallisista tabuista. Sitä pystyy näkemään millainen mielikuva ihmisellä on puhutusta kohteesta ja sitä pystyy sit vertaamaan todellisuuteen. Se on oikeestaan tosi hassua, mutta irrallaan ihmiset voi olla todellisuudesta. Ihmiset vielä toimii kiihkeästi ajaen asioita omasta todellisuudestaan käsin. Sitä ei tajua edes kyseenalaistaa omia mielikuviaan. Jos joku kyseenalaistaa sitten nämä mielikuvat, niin lähtökohtaisesti siinä kyseenalaistajassa on jotain vikaa, sillä eihän tervejärkinen ihminen nyt noin ajattelisi. Aika hassua. Jos hulluus on sitä, että elää omassa maailmassaan niin me kaikki olemme hulluja.

Ihmismielellä on valtava voima. Itsensä voi sairastuttaa uskolla ja itsensä voi parantaa uskolla. Tämä on niin sanottua plasebo vaikutusta, mutta mielellä on suuri merkitys myös arkisemmissa asioissa.

Oikeastaan arkinen toimintamme perustuu hyvin paljon oletuksiin ja mielikuviin. On ihan hyödyllistä olettaa että kaikki toimii oletetulla tavalla ja voimme kokea olevamme turvassa. Jos kaikkea epäilisi niin sitä kutsuttaisiin varmaan neuroottisuudeksi ja turvallisuuden tunteen rikkoutumista traumaattiseksi.

Myös valehtelu perustuu mielikuvilla leikkimiseen. Riippumatta todellisuudesta valheesta tulee totuus ellei valhe paljastu. Esimerkiksi vaikka joku tyyppi ojentaa sulle lasin ja sanoo, että siinä on myrkkyä, niin joisitko sen? Riippuen siis saamastasi mielikuvasta ei oikeastaan ole väliä onko lasissa todella myrkkyä vai ei. Mielikuvasi ratkaisee miten lasia kohtelet.

Mielikuvat vaikuttavat myös asenteisiin ja päätöksiin. Esimerkiksi nykyään huumeisiin liittyy valvasti negatiivisia mielikuvia, eivätkä päätökset sinällään perustu todellisuuteen. Jos mennään kauemmaksi niin orjuus perustui mielikuviin siitä, että vain tietyillä ihmisillä on arvoa. Tai vaikka, että noidan tunnistaa hukuttamalla.

Milloin uskovalle on todella ollut väliä sillä onko jumalaa vai ei. Sitä sanoisi vaan että se on uskon asia. Sen uskoo olevan totta koska itsellä on sellanen mielikuva, että se on totta. Todisteet kelpaavat vakuuttamaan lähinnä itsensä.

Niimpä todellisuuden ja toimintamme välillä on suuri mielikuvien täyttämä aukko. Mielikuvat ovat korkeintaan vuorovaikutuksessa todellisuuden kanssa. Niimpä mielikuvilla paljon suurempi vaikutus mitä yleensä tulee ajatelleeksi, sillä omien mielikuvien kuvitellaan virheellisesti olevan sama asia kuin todellisuus.

mun savonlinna-ajat alkaa olla ohi, enää huominen ja tiistaiaamuna lähden enkä tule aivan pian takaisin, tahtoisin sanoa etten koskaan. näinä viimeisinä viikkoina olen yrittänyt ottaa viimeiset mahdolliset ilot irti tästä mestasta, viettänyt aikaa tänne jäävien ihmisten kanssa, kävellyt teillä, joilla en ole aikaisemmin liikkunut, ja niillä, joilta on rakkaita muistoja, hukkunut metsän pimeyteen kun pitäisi olla bailaamassa, pyörinyt lapsuusaikojen rakkaimmassa karusellissa aamuyöllä, opetellut juomaan kohtuudella ja olemaan juomatta, vaikka ehkä tekisi mieli, muuttanut äitini sohvalle ja nauttinut vielä kun voin siitä, ettei ole tarvinnut pestä pyykkiä tai tehdä ruokaa itse. olen tyhjentänyt asunnon, johon melkein tarkalleen vuosi sitten rakastuin ensisilmäyksellä ja kotiuduin nopeasti, viettäyt siellä mukavat läksiäiset rakkaiden ihmisten ympäröimänä, kiertänyt vielä muutamat baaritkin, ja todennut taas kerran kuinka vähän niistä pidän. nyt kun lähtö on oikeasti lähellä, kaikki tuleva on alkanut tuntua realistisemmalta ja odotan uutta elämääni koko ajan intensiivisemmin.

niin, ja perjantaiyönä näin taivaan kauniimpana kuin koskaan ennen, ja jos vain tähdet loistaisivat aina samalla tavalla kuin silloin venelaiturilla istuessa, kun koko elämä tuntui olevan siinä hetkessä, en koskaan tarvitsisi mitään sen enempää.

joo o
todellisuuspakoisuus on tän päivän sana.

ekaks piti herää aikaisin kauppaan, en herännyt.
ehkä jjoskus yhdeltä.
sitte piti tehä se katekismus juttu heti päiväl,
just äsken väsäsin paperille jotai ripistä ja pyhästähengestä... plaaplaa
..
rippi mekkoa piti jo päiväl tsekata.. enkä oo tehny mitää sen suhteen.
keksin vaan jotai tekemistä (koneella oleminen) ettei tarvis sen mekon kans seata..
noh, eiköhän tää tästä.
HITTO JOS HUOMEN ___EI SADA VETTÄ.
jajaaj.. .. men tie miten hiukset laittais, ehkä jos vaan suoristan ja sit suihkautan lakkaa..
hmm :--)

Olispa huominen ohi, varsinki se kirkko osuus, näkee kaikkia mekot ja puvut päällä
ja itekki mekko päällä korkkarit jalois yyyh. hyh.. aahdistus

kyl mä selviin, ainahan mä oon yksin selvinny, rankoistaki jutuista!
ja tää ei oo semmone D: siis rankka.

ps. iskä roikottaa mun puuhapete ilmapalloo :-(

Jos suljen silmäni,
en todellisuutta pysty näkeen.
Maksan tyhjäst vaikken ees tiedä mitä jää mun käteen,
tiettyjä arvoja jotka kilpailee keskenään,
en tiedä mitä tehdä tiesin ennen mutten enää.

Sillä mun arvomaailmani on kuin karuselli,
mun läheiset kärsii ku halua olla vaan onnellinen,
vaik tiedän ettei must oo siihen, yritän mutta
siks se ei oo mun juttu.

Yöllä tsiikaan ikkunasta katon kauniit tähtii,
viekin elän liikaa unelmissa ja ne jo nähtii,
en pelkää elämistä, enkä liioin paljon muuta,
silti tekis mieli aukoo suu ja maailmalle huutaa.

Joskus niin paljon paineit ettei niiden yli pääse,
lähen niitä pakoon päästä sinne mut silti jää sinne,
todellisuuden elämään vaik se on pelkkää kuvitelmaa.